Pakkoliikkeitä

Ihmiselämä on toiston taidetta. Jokainen huomaa jossain vaiheessa, että hänen eteensä ilmestyvät kerran toisensa jälkeen samat tilanteet ja ongelmat, ja ne tuovat mukanaan aina samat tunteet ja ajatukset. Juuri kun arvelee ylittäneensä jonkin kriisin lopullisesti, se putkahtaa taas esiin hieman eri muodossa, mutta yhtä kiusallisena kuin ennenkin. Erityisen kipeitä nämä tilanteet ovat läheisissä ihmissuhteissa, kuten avioliitoissa. Itsekseen asioiden pyörittely ei ole niin kuluttavaa kuin setviä niitä toisen kanssa.

Toistuvuus näkyy myös pienemmissä ja vähemmän vaikeissa asioissa. Niin henkiset kuin fyysisetkin pakkoliikkeet ovat paremmin muiden kuin tekijän itsensä havaittavissa. Oppilaat panevat aina merkille opettajiensa tavan kohentaa silmälasejaan, kääriä hihojaan tai sanat, joilla he siirtyvät seuraavaan asiaan. Ystävät osaavat usein odottaa, milloin jonkun mielestä on aika muutokseen, ja he voivat tietää senkin, millaista muutosta tämä jälleen kerran ajaa takaa. Joku saattaa ihastua puolisonsa tapaan istua ruuan jälkeen hetken tyhjyyteen tuijottaen ja huomata sitten ilme kirkastuen: "Nyt voisi keittää kahvit!"

Hyvän kirjailijan perustaitoihin kuuluu itseään toistavien hahmojen luominen. Mitä älyttömämmät maneerit, sitä hauskempi tyyppi. Ja toisaalta, mitä tuhoisampaa kierrettä hän toteuttaa, sitä traagisempi tarina. Charles Dickens oli erityisen mestarillinen karikatyyristen sivuhenkilöiden tekijä. Dramaattisten juonenkäänteiden välissä lukija rentoutuu ja riemastuu yhä uudelleen tiettyjen hahmojen toimiessa jälleen kerran tapojensa mukaan. Toiset, pahan valtaan joutuneet hahmot taas kulkevat tiensä vääjäämättömään loppuun asti kaikista ponnisteluistaan huolimatta.

Mutta tarinan keskiössä on yleensä hiukan monimutkaisempi päähenkilö, jonka edesottamuksista ei oikein saa otetta. Hän on keskellä muutosta, hypännyt kenties jostain kierteestä pois, ja kulkee erilaisten mahdollisuuksien välisellä alueella. Lukija ei voi olla varma, millaiseen lopputulokseen hän päätyy, koska aiemmat vihjeet osoittavat moneen suuntaan. Kotiopettajattaresta saattaa tulla rikkaan kartanon rouva, koditon hylkiö tai lähetyssaarnaajan vaimo.

Joskus sivuhenkilö saattaa yllättäen muuttua päähenkilöksi ja siirtyä maneereistaan tuntemattomalle alueelle. Kenneth Grahamen eläintarinoissa käy näin. Rupikonna, mahtailuineen ja vauhtivillityksineen erinomaisen koominen hahmo, alkaa kuin varkain saada yhä enemmän tilaa kertomuksissa. Lopulta muut eläimet karisevat konnan kannoilta hänen lähtiessään ajelulle ja päätyessään linnareissulle, ja takaisin tullessa ystävien on autettava häntä kotikartanonsa takaisin saamisessa. Ennen tervetuliaisjuhlia konna jättää lukitun oven takana jäähyväiset entiselle itselleen, ja juhlavieraat kohtaavatkin muuttuneen, hillityn ja kohteliaan rupikonnan - suureksi pettymyksekseen.

Jos koko persoonallisuutesi esitettäisiin erilaisina roolihahmoina, mitä niistä pitäisit päähenkilönä? Kuka hahmoista tuottaa pakkoliikkeillään hauskuutta omaasi ja muiden elämään, kuka taas hankaluuksia? Olen joskus miettinyt, voisinko kehittää itseäni siten, että ottaisin kiusalliset puoleni vakavasti ja alkaisin antaa niille mahdollisuuksia päästä eteenpäin maneereistaan. Jos jatkuvasti yritän jättää ne huomiotta, niiden esiintymiset jäävät aina vain samanlaisina toistuviksi välähdyksiksi. Herra Hakkarainen kävelee katolla, Herra Hakkarainen jumittuu pyöröoveen, Herra Hakkarainen tipahtaa laiturilta, Herra Hakkarainen törttöilee liikenteessä. Herra Hakkarainen tarvitsee selvästi oman kirjansa, jossa käsitellään hänen uniongelmiaan.

Toisaalta itsestään on voitava myös pitää. Jos olen päättänyt hyväksyä sisäisen Herra Hakkaraiseni, minun on turha kriiseillä siinä vaiheessa, kun löydän itseni kahden lukitun oven välistä yliopistosta perjantai-iltana kello viisi.