Tieteellisiä maailmankuvia

Katsoin erään luontodokumentin, jossa ryhmä tiedemiehiä oli leiriytynyt tutkimattomaan sademetsään. Siellä he möyrivät maassa, puissa, vedessä ja vuorenrinteillä etsien ja luetteloiden eläinlajeja sekä keksien nimiä niille, joita ei vielä tunnettu. Tavan tallaajan näkökulmasta kaikki olivat vinksahtaneita: Yksi hihkui riemusta löydettyään verkosta pikkusintin, jolla oli kai erivärinen evä kuin ennen tunnetuilla lajeilla. Toinen hankkiutui hankalimpiin ja vaarallisimpiin mahdollisiin paikkoihin voidakseen tutkia, millaisia otuksia elää hankalissa ja vaarallisissa paikoissa.

Uskomattomin oli sentään hyönteistutkija, joka koki elämänsä tähtihetken pyydystettyään maailman suurimman hämähäkkilajin edustajan. Hän piteli hirviötä käsissään, ihaili sen kauneutta ja selitti, miten se parhaillaan puolustautuu sinkoamalla kutisevia ja ärsyttäviä karvojaan ympärilleen. Toisessa otoksessa hän seurasi innosta soikeana, kuinka lintuhämähäkki pyydysti pahaa-aavistamattoman hyönteisen, seivästi sen myrkkyhampaillaan ja alkoi ruokailla. "Tässä se on!" riemuitsi mies. "Juuri tällaisesta elämä koostuu!"

Siinä kohdassa saatoin ajatella, että kaverilla on hiukan vastenmielinen maailmankatsomus. Saatoin myös ihmetellä, mikä noita kaikkia oikein vaivaa - miksi he eivät voi elää tavallista elämää.

Toisaalta tieteellinen maailmankuva voi tuoda tavalliseenkin elämään erityistä hohtoa. Muistan, kuinka koululaisena makasin sängyllä katsellen ikkunasta ulos. Näin puunlatvoja ja taivaan, jolla kulki nopealla vauhdilla pilvenhattaroita. Äkkiä asetelma kääntyi toisin päin: Aloin kuvitella, että maa ja puunlatvat liikkuivat, mutta pilvet pysyivät paikoillaan. Hetken ajan olin tuntevinani maapallon huikean kovan pyörimisliikkeen.

Joskus kesäisenä päivänä saatan makoilla nurmikolla ja keskittää ajatukseni maan kamaraan. Yritän kuvitella, millaisen valtavan, laakean kappaleen kanssa olen lähikontaktissa ja millaisia kivi- ja metallimassoja sen sisälle kätkeytyy. Alan tuntea, kuinka maa vetää minua puoleensa ja painaa minut littanaksi pintaansa vasten, ja ennen pitkää ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut liikkua ja jopa hypellä tässä voimakentässä.

Kun aurinko näkyy ohuen pilviharson takaa keltaisena, ihastuttavan pyöreänä pallona, on mahdollisuus tajuta se lähellä olevaksi tähdeksi. Silloin saattaa melkein pelottaa ajatella sitä liekehtivänä, megalomaanisena energiapurkauksena, joka sinkoaa maan ja taivaan täyteen säteilyään.

Myös scifi-kirjallisuus avaa uusia näköaloja. Luin kerran romaanin, jossa maan siirtokunta yritti asuttaa tuntematonta planeettaa, ja lähdin ulos kävelemään äskeiset kuvat mielessäni. Haaveilin tutkimusretkestä punertavaan, kuivan tuulen pyyhkimään maailmaan, jossa elämä on ottanut täysin tuntemattoman olomuodon. Sitten havahduin katsomaan ympärilleni ja tyrmistyin kaikesta siitä elämän kohinasta, sirinästä ja pursuamisesta, jota ympärilläni tunsin. Kaikkialla näkyi värejä, lukemattomia elollisia olentoja, liikettä ja kasvua. Tämä planeetta se vasta olisi lottovoitto tutkimusmatkailijalle!

Niin taisivatkin ajatella nuo dokumentin tieteentekijät. Loppujen lopuksi heidän innostuksensa on ymmärrettävissä - he haluavat vain syventyä tavallista tarkemmin elämän ihmeeseen. Olen silti tyytyväinen, ettei minun tarvitse sukeltaa piraijojen sekaan eikä hengittää hämähäkinkarvoja saadakseni hienoja luontokokemuksia.