Eräs tyyppi

Jan oli vapaa mies. Hänestä oli mukava sanoa näin itselleen, kun nosti rinkan selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaa. Oikeastaan, mikä vielä parempaa, hän oli vapautunut. Kauan sitten hän oli ollut lukemattomien eri siteiden kahlitsema, mutta oli katkonut ne yksi kerrallaan ja tuntenut olonsa joka kerta kevyemmäksi.

Hän oli ollut kiinni perheessään, huolehtivassa äidissä ja vaativassa isässä. Kodin jälkeen hän oli sitoutunut opiskeluun, asumiseen ja ainaiseen rahanhankintakurimukseen. Hänellä oli ollut jopa auto, jota piti tienata silloinkin, kun se seisoi käyttämättömänä parkkipaikalla. Häntä oli sitonut uskonto, joka ulottui kaikille elämänalueille, hänen omiin ajatuksiinsakin. Hän oli lähtenyt asepalvelukseen ja kouluttautunut upseeriksi, toisin sanoen luovuttanut valtiolle oikeuden omaan henkeensä sodan tullessa. Hän oli seurustellut, kihlautunut, melkein mennyt naimisiin.

Nyt se kaikki oli takana. Ensimmäinen askel oli siteistä kahlitsevimman, uskonnon, katkaiseminen. Sen jälkeen kaikki oli käynyt oikeastaan aika luontevasti. Seurustelu oli loppunut, kihlaus oli purettu. Kotoaan hän oli jo muuttanut pois, mutta pian hän lopetti opintonsakin, vaihtoi paikkakuntaa ja myi autonsa. Hän sanoutui irti reservistä ja luopui sotilasarvostaan. Hän sai työtä mutta lopetti sen, kun tunsi ettei pystynyt tekemään sitä hyvällä mielellä. Sen jälkeen hän eli työttömyysturvan varassa, mutta inhosi kaikkea sitä byrokratiaa, johon joutui sitoutumaan saadakseen elatuksensa.

Nyt Jan oli vaeltaja. Hän liikkui vapaasti minne halusi, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Viimeisen ahdistavan siteen, asunnon, hän oli jättänyt taakseen kevein sydämin. Lopultakin, vain minä ja jalkani, hän oli ajatellut. Vain minä ja ajatukseni. Molemmat vievät minua haluamaani suuntaan, molempien varaan voin tukeutua. Muuta en tarvitse.

Säästämänsä rahat hän oli jo käyttänyt junalippuun ja majoituksiin, kunnes oli huomannut, että lämpimissä maissa saattoi yleensä nukkua hyvin ulkonakin. Pari kertaa hän oli ollut töissä tienatakseen ruokarahoja - raskaissa ja yksitoikkoisissa töissä, mutta se oli melkeinpä hauskaa, kun tiesi sen kohta loppuvan. Joskus hän leikitteli ajatuksella, että loputkin hänen omaisuudestaan varastettaisiin. Hän ei halunnut olla kiinni missään tavaroissa, mutta tiesi, että työnteko ja matkustaminen kävisivät hankaliksi ilman henkilöllisyyspapereita. Oli harmillista, että niitä täytyi niin tarkasti suojella.

Ajatukset olivat ehtineet paljon kauemmaksi kuin keho. Ne olivat kiertäneet maailman monta kertaa, tai oikeastaan koko universumin, niin Janista tuntui. Oli merkillistä, että aina oli tuloksena jonkinlainen kehä, suurempi tai pienempi. Niiden sijainnit ja suunnat vaihtelivat, mutta aina ne palasivat takaisin alkupisteeseensä. Ehkä se oli merkki maailmankaikkeuden rakenteesta, ajan ja todellisuuden muodosta. Miksi takertua kiinni yksittäiseen paikkaan ja aikaan, kun kaikki kuitenkin palasi takaisin samaan, mistä oli lähtenytkin?

Jan oli usein miettinyt, voisiko tuosta kehämäisyydestä irrottautua - vaikka nousemalla suoraan ylöspäin, pois todellisuuden lainalaisuuksista. Hän oli lukenut paljon erilaisista meditaatiotavoista, itämaisista uskonnoista ja siitä, mitä sanottiin nirvanaksi. Joskus oli tullutkin sellaisia hetkiä, että hän oli aivan kuin sulautunut yhdeksi maailmankaikkeuden kanssa, unohtanut kehonsa ja mielensä rajat. Se oli jotain sellaista, jota kannattaisi tavoitella. Ehkäpä hän jonain päivänä vaeltaisi kauas jonkin buddhalaisen luostarin porteille, pyytäisi päästä sisään ja jättäisi lopullisesti kaiken muun tuota yhtä asiaa tavoitellakseen.