Odotus

Kumma, etten mitään muuta niin kaipaa nyt kuin talvea.

Heleää pakkasilmaa, hämäryyttä, lumipyryä. Harmaita ja murrettuja sävyjä, muodottomuudesta esiin hahmottuvia yksityiskohtia, hiljaisuutta.

Tuntui niin hyvältä tänään automatkalla nähdä tienvarren värejä: ruskeaan murtuvia vihreitä, keltaista, oranssia. Jotenkin niin pitkään on kaiken peittävä vihreys tukahduttanut ajatuksia, kesä joka ei kuitenkaan ole kesää. Vihreydessä kaikki tulee niin iholle, pitäisi elää hetkessä ja toimia, olla yhteydessä maahan.

Nyt elämä alkaa hellittää otettaan. Maailma etääntyy, kaukaisuus näkyy, ajatukset kasvavat.

Kuinka herkkä ja riipaiseva voikaan olla alkutalvi. Verenpunaiset marjat pihlajan oksilla ja muutama vaitelias lintu; vihreät puolukanvarvut lumituprahduksen alla; puiden kaarna huurteen peitossa; taivaalla kaistale kaamokseen taittuvaa sinistä. Ojassa tumma vesi virtaa hiljakseen lumihyhmän keskellä, ja merenrannalle kasaantuu helisevää jäänsirua. On hyvä hengittää, ihminen vieressä tuntuu lämpimältä, talojen ikkunat kutsuvat.

Koskaan ennen en ole näin tuntenut, mutta odotus on lähes hengästyttävää. Mitä vielä löydänkään?

Antakaa meille vähemmän

En ollut erityisen ilahtunut, kun Islannin tulivuorenpurkaus pysäytti Euroopan lentoliikenteen. Mieheni jäi Lontooseen jumiin ja joutui palaamaan sieltä autolla, eikä se käynyt aivan hetkessä. Pitkällä tähtäimellä ja suurella perspektiivillä tapauksella on kuitenkin hyvät puolensa - olettaen, että se vaikuttaa merkittävästi lentoliikenteeseen myös tulevaisuudessa.

Purkaushan voi jatkua vaihtelevasti vaikka vuoden, tai tämänhetkisen purkausaukon vierestä voi herätä isompi Katla, jonka sylkemät tuhkapilvet olisivat vielä massiivisempia. Niin tai näin, toistuvat pysähdykset ja peruuntumiset alkaisivat syödä lentomatkustamisen kannattavuutta tuota pikaa. Niin yksityiset kuin yrityksetkin alkaisivat miettiä tarkemmin, onko heillä todella varaa matkustamiseen siinäkin tapauksessa, että paluukyyti jäisi saamatta. Lentolippujen hinnat luonnollisesti nousisivat, ja monet lentoyhtiöt kaatuisivat pois markkinoilta.

Äkkiä voitaisiin olla samassa pisteessä kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten: Lentomatkustaminen olisi ylellisyyttä, jota varten tavallisen ihmisen täytyisi säästää erityisesti rahaa. Ei olisi enää puhetta pikaisista viikonloppuvierailuista Prahaan, ostosreissuista Lontooseen tai ex tempore -lennähdyksistä Aasian rannoille. Koska muut matkustusmuodot ovat edelleen merkittävästi lentokonetta hitaampia, ulkomailla käyminen ylipäätään vähenisi selvästi.

Ei tarvitse edes olla ympäristön ystävä tai peräkylän mököttäjä pitääkseen tätä hyvänä asiana. Lentoyhtiöitten verinen kilpailu on johtanut länsimaissa tilanteeseen, josta kohtuus on kaukana ja mittasuhteet kateissa. Ihmiset ylittävät käsittämättömän pitkiä välimatkoja yksien päivätorkkujen aikana, viivähtävät "kohteessa" muutaman päivän ja palaavat takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kilometrit kärsivät inflaation, ja samalla myös erilaisuuden viehätys ja eksotiikka. Välimerellä olikin aika tylsää, mennään ensi kerralla Meksikonlahdelle.

Nykyään on muodikasta puhua hitauden estetiikasta. Kävelijä, pyöräilijä ja autoilija voivat panna merkille jokaisen matkustetun kilometrin, tarkkailla maisemien vaihtumista ja tuntea ajatusten liikkuvan mukana matkan edetessä. Ihminen on kuitenkin mukavuudenhaluinen olento, ja jos hän voi päästä samassa ajassa kymmenen kertaa pidemmälle, hän luultavasti tekee sen ihan vain siksi, että se on mahdollista. Kuten eräs nuori mies sanoi, kun kyselin, miksi hän lähtee maailmanympärysmatkalle: "Ei nyt ole mitään estettä lähteä."

Olen usein itse matkustanut siksi, kun olen sen voinut tehdä, kun muutkin ovat lähteneet tai muista vastaavista syistä. Olen myös nauttinut näistä reissuista ja saanut niistä mieleenpainuvia muistoja. Silti olisin valmis luopumaan siitä mahdollisuudesta, että matkan varaus on joka hetki vain muutaman klikkauksen päässä. Lomasuunnitelmistani yksinkertaisesti poistuisi yksi iso tekijä, ja voisin käyttää energiani sen miettimiseen, miten pitäisimme hauskaa kotiseudulla tai automatkan etäisyydellä. Jos sitten kuitenkin haluaisin lähteä kauemmas, se olisi vaivalloisempi projekti, jonka järjestämisessä olisi jo osa jännitystä.

Kaiken kaikkiaan hyvin toimeentuleva nykyihminen on kuin lapsi liian ison karkkipussin äärellä. Kaikkea on tarjolla runsain mitoin, tarvitsee vain ojentaa käsi ja ottaa. Jokaista lajia ei mitenkään ehdi kokeilla, ja ahmimisesta seuraa vain paha olo. Pian kaikki alkaa maistua yhtä ikävältä, eikä valikoiman runsaudesta ole enää iloa. Täytyy alkaa kysellä muilta, mikä olisi parasta, tai valikoida vain muutamia tietynlaisia, jotka tuntuivat ainakin aluksi hyviltä. Mutta muistaako joku, miten hyvältä maistui tarkasti jaetun lauantaipussin jokainen karkki?

Minulla oli tapana asettaa omat karkkini järjestykseen, ja saatoin miettiä kauankin, mikä kannattaisi syödä ensin, mikä seuraavaksi ja mikä vasta sen jälkeen. Tällaisen esteettisen kokonaisuuden osana ne vähän pahemmatkin karkit kuuluivat osaksi elämystä, ja syöminen tuntui juhlalta.

On kuitenkin turha odottaa, että ihmiset pystyisivät vapaaehtoisesti rajoittamaan omaa kulutustaan - sen enempää matkustamisessa kuin missään muussakaan. Ähkystä ja runsaudenpulasta kärsivä, syyllisyyttä tunteva, muiden tekemisiä vahtiva ja mariseva nykyihminen odottaa suurempaa voimaa, joka määrittelisi hänelle rajat ja ottaisi liian pois. Markkinatalouden jatkuvan kasvun ideologia ei toimi yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmisen henki ei kasva samaa vauhtia kuin hänen omistamansa materian määrä.

Kuinka paljon on tarpeeksi? Koko maailman mittakaavassa vastaus on selvä: Ruoka, vaatteet, turvallinen ja lämmin koti, läheiset ja ystävät, terveys. Jos voi lähteä pois kotoa niin, ettei se ole pakko hengen tai terveyden uhalla, on syytä onnitella itseään.

Yksityisyys - mitä se on?

Googlen kamera-autot ovat aiheuttaneet hienoista kohua nyt, kun kuvat on saatu julkistettua. Minä tyhmä kuvittelin, että kyseessä on mahtava digitaalisen tiedon laajennos, kun pääsen nojatuolimatkalle mihin tahansa maailmaan ja voin vertailla vaikka kreikkalaisia tienvieruspusikoita suomalaisiin. Sainkin kuulla, että kyseessä on törkeä yksityisyydensuojan loukkaus, joka vie meitä yhä lähemmäksi isoveljen valvomaa elämää.

Toisin sanoen kuvien avulla kuka tahansa saa tietää, miltä jonkun talo näyttää tielle päin, mitä tavaroita siinä kenties on pihassa ja millaiset verhot ikkunoissa. Joku voi jopa näkyä pihamaallaan henkilökohtaisesti, kasvot tosin sumennettuina, ja katunäkymissä ihmisiä tietysti vilisee runsaamminkin.

Vaikka miten päin ajattelen, en ymmärrä miten tilanne eroaa siitä, että kuka tahansa ajelisi talon ohitse ja katselisi kaikkea tätä omin silmin. Paitsi että silloin myös kasvot näkyisivät.

Kaikki uusi aiheuttaa yleensä vastusreaktion ja valittelua siitä, miten maailma on menossa huonompaan suuntaan. Mutta jos väitetään, että ihmisten yksityisyys alkaisi olla jotenkin huonommalla tolalla kuin ennen, rohkenen olla eri mieltä. Vain vähän vanhemmassa ja maalaisemmassa Suomessa ihmisten yksityisasioista tiesivät yleensä myös sukulaiset ja kylänmiehet, eikä ollut mitenkään kummallista, että naapurin äijä tuli koputtamatta ovesta sisään, istui rahille seinän viereen ja katseli siitä talon elämää.

Ihmisillä oli myös tapana puhua toisistaan ja arvioida näiden toimintaa. Pekkaloiden lapsikatraan resuisuutta päiviteltiin, Kivisen Matin alkoholisoitumista seurattiin,  Lampelan Väinön uravalintaa ihmeteltiin ja Pikku-Mirjan ja Lammas-Matin seurustelusta juoruttiin. Kaupungistuneessa nyky-Suomessa naapureista ei tiedetä juuri mitään, ja sukulaisistakin pysyteltäisiin mieluiten erossa. Seurailu- ja juoruilutarpeet on ulkoistettu tv-ohjelmiin, joista voi valita itselleen kiinnostavimmat sosiaaliset ympyrät.

Jos siitäkin huolimatta yhteydet ulkomaailmaan alkavat ahdistaa, kuka tahansa voi aivan hyvin heittää kännykkänsä metsään, lähteä matkoille ja hukata passinsa. Sen jälkeen kukaan ei vain enää puolusta häntä eikä kerro ilkeille viranomaisille, että tämä henkilö on täysin kunniallinen Suomen kansalainen. Yhteisöön kuulumisessa ja tietojen jakamisessa on hyvätkin puolensa.

Yksi paikka, missä yksityisyydestä halutaan pitää kaikin voimin kiinni, on (paradoksaalisesti) julkinen terveydenhuolto. Paikkakunnalta ja laitoksesta toiseen siirtyessä on varmaa, ettei uusilla lääkäreillä ole mitään taustatietoa potilaastaan, tälle tehdyistä toimenpiteistä tai annetuista lääkityksistä. Kaikki on muistettava itse, ja kun maallikko yrittää asioitaan selittää, jotain tärkeää jää luultavasti sanomatta. Toisinaan tulee mieleen, että yksityisyydensuojan varjolla peitellään sitä tosiasiaa, ettei ole saatu aikaiseksi toimivaa ja reaaliajassa päivittyvää kansalaisten terveystietokantaa.

Sitten sanotaan, että moinen olisi hirvittävän altis hakkeroinnille ja väärinkäytöksille. Paljon mahdollista, vaikken ymmärräkään, mitä pahaa joku voisi tehdä minun terveystiedoillani. Hoidan sentään pankkiasianikin verkossa, eikä mitään hämärää ole vielä tapahtunut.

Lopulta kysymys on siitä, arvelenko tietojani käytettävän hyviin vai pahoihin tarkoituksiin. Uskon, että jos joku haluaa tehdä minulle ilkeyttä, hän kyllä löytää keinot siihen joka tapauksessa. Mieluiten investoin vähän yksityisyyttäni siihen, että olen helpommin lähestyttävissä ja autettavissa, ja mukana yhteiskunnan menossa.

Taidetta koirankakasta

Tänään lehdessä oli havaittavissa tyypillistä kulttuuri-ihmisen marinaa. Teatteri Rion taiteellinen johtaja Mika Nuojua lausui seuraavasti: "En tiedä, käydäänkö Oulussa loppujen lopuksi kulttuurikeskustelua teatterista. Tuntuu koirankakat, katujen auraus ja hiekoitus olevan mielenkiintoisempaa kuin minkälaista teatteria meille tarjotaan täällä."

En kiellä, etteikö olisi olemassa jonkin verran rajoittuneita ihmisiä, joille koirankakat tuntuvat olevan maailman suurin ongelma. Mutta yhtä rajoittunut on myös ihminen, jonka mielestä mikään muu ei ole tärkeää kuin teatteri, ja jonka mielestä kulttuuritarjonta ajaa tärkeydessä kauas käytännön asioiden edelle.

Jälleen pitäisi vastapuolet saattaa yhteen, antaa heille jokin yhteinen projekti ja tutustuttaa tällä tavoin paremmin toisiinsa. Esimerkiksi teatteri-ihmiset ja koirankakanvihaajat voisivat yhdessä toteuttaa taiteellisen spektaakkelin, jonka tavoitteena olisi valistaa ihmisiä oikeasta koiranulkoilutuskäytöksestä.

Asiaan perehtyneet voisivat ilmaista teatterilaisille syvimmät inhon tunteensa koirankakkaa kohtaan, valittaa kaikki valituksensa vastuuttomista koiranomistajista ja kertoa, millaisia terveysvaikutuksia heidän huolettomuudestaan saattaa koitua. Tämän jälkeen ohjaaja ja käsikirjoittaja vetäytyisivät luomistyöhön, toisivat ehdotuksensa yhteisen pöydän ääreen ja alkaisivat koirankakanvihaajien kanssa tehdä käytännön suunnitelmia.

Lopputulos olisi varmasti unohtumaton. Keskustori täynnä koirankakkaa, jossa näyttelijät piehtaroivat makaaberin hurmoksen kourissa. Tunnollinen kakannoukkija, jonka ponnistelut valuvat hukkaan jätteen levitessä yhä toivottomampiin mittoihin. Suuria tunteenpurkauksia, patojen murtumista, tragiikkaa. Viattomia lapsia popsimassa koirankakkaa (tietenkin suklaasta tehtyä). Väentungosta, ihmettelyä, järkytystä, pahoinvointia. Laajaa kansalaiskeskustelua.

Kaikki taiteen vaatimukset on täytetty. Kaikki koirankakkavalistajien toiveet on täytetty. Kukaan ei enää voi jättää lemmikkinsä jätöstä maahan muistamatta taannoista näytöstä. Teatterit täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat järkyttyä yhä uudestaan. Kaupungista kirjoitetaan juttuja kotimaassa ja ulkomailla, ja vähitellen vuosittaiset koirankakkafestivaalit alkavat saada yhä kasvavan kansainvälisen vierasjoukon.

Kyse on pelkästään asenteesta.

Keittiöpuutarha

Tänä keväänä laitoin rairuohon tilalta ikkunalaudalle yrttiruukun. Sen lisäksi, että yrtit näyttävät hyvältä ja ovat hyödyllisiä, ne myös tuovat keittiöön omat tuoksunsa. On todellista luksusta käyttää ruuanlaitossa tuoreita mausteita: tuttuihin aromeihin sekoittuu aivan uudenlaista raikkautta ja syvyyttä.

Tapauksen kunniaksi tein päivälliseksi yrttilohta. Asetin fileen vuoalle ja maustoin sen merisuolalla. Sitten sekoitin pieneen öljymäärään valkosipulia sekä pippuria ja ripottelin lohen päälle. Otin reilulla kädellä tuoretta persiljaa ja basilikaa ja silppusin ne vihreäksi peitteeksi lohen ylle. Päälle vielä muutama sitruunaviipale, ja uuniin.

Vuokaan valuneesta liemestä tein kastikkeen, johon lisäsin valkoviiniä, kermaa sekä vielä hieman suolaa. Taisinpa suurustaakin, ja ajatella että voi olisi ehkä ollut parempi voiteluaine. Lohi oli kuitenkin mehukasta ja maukasta, itsensä makuista mutta silti erilaista. Mieleen hiipi pääsiäisen odotus.

Tieteellisiä maailmankuvia

Katsoin erään luontodokumentin, jossa ryhmä tiedemiehiä oli leiriytynyt tutkimattomaan sademetsään. Siellä he möyrivät maassa, puissa, vedessä ja vuorenrinteillä etsien ja luetteloiden eläinlajeja sekä keksien nimiä niille, joita ei vielä tunnettu. Tavan tallaajan näkökulmasta kaikki olivat vinksahtaneita: Yksi hihkui riemusta löydettyään verkosta pikkusintin, jolla oli kai erivärinen evä kuin ennen tunnetuilla lajeilla. Toinen hankkiutui hankalimpiin ja vaarallisimpiin mahdollisiin paikkoihin voidakseen tutkia, millaisia otuksia elää hankalissa ja vaarallisissa paikoissa.

Uskomattomin oli sentään hyönteistutkija, joka koki elämänsä tähtihetken pyydystettyään maailman suurimman hämähäkkilajin edustajan. Hän piteli hirviötä käsissään, ihaili sen kauneutta ja selitti, miten se parhaillaan puolustautuu sinkoamalla kutisevia ja ärsyttäviä karvojaan ympärilleen. Toisessa otoksessa hän seurasi innosta soikeana, kuinka lintuhämähäkki pyydysti pahaa-aavistamattoman hyönteisen, seivästi sen myrkkyhampaillaan ja alkoi ruokailla. "Tässä se on!" riemuitsi mies. "Juuri tällaisesta elämä koostuu!"

Siinä kohdassa saatoin ajatella, että kaverilla on hiukan vastenmielinen maailmankatsomus. Saatoin myös ihmetellä, mikä noita kaikkia oikein vaivaa - miksi he eivät voi elää tavallista elämää.

Toisaalta tieteellinen maailmankuva voi tuoda tavalliseenkin elämään erityistä hohtoa. Muistan, kuinka koululaisena makasin sängyllä katsellen ikkunasta ulos. Näin puunlatvoja ja taivaan, jolla kulki nopealla vauhdilla pilvenhattaroita. Äkkiä asetelma kääntyi toisin päin: Aloin kuvitella, että maa ja puunlatvat liikkuivat, mutta pilvet pysyivät paikoillaan. Hetken ajan olin tuntevinani maapallon huikean kovan pyörimisliikkeen.

Joskus kesäisenä päivänä saatan makoilla nurmikolla ja keskittää ajatukseni maan kamaraan. Yritän kuvitella, millaisen valtavan, laakean kappaleen kanssa olen lähikontaktissa ja millaisia kivi- ja metallimassoja sen sisälle kätkeytyy. Alan tuntea, kuinka maa vetää minua puoleensa ja painaa minut littanaksi pintaansa vasten, ja ennen pitkää ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut liikkua ja jopa hypellä tässä voimakentässä.

Kun aurinko näkyy ohuen pilviharson takaa keltaisena, ihastuttavan pyöreänä pallona, on mahdollisuus tajuta se lähellä olevaksi tähdeksi. Silloin saattaa melkein pelottaa ajatella sitä liekehtivänä, megalomaanisena energiapurkauksena, joka sinkoaa maan ja taivaan täyteen säteilyään.

Myös scifi-kirjallisuus avaa uusia näköaloja. Luin kerran romaanin, jossa maan siirtokunta yritti asuttaa tuntematonta planeettaa, ja lähdin ulos kävelemään äskeiset kuvat mielessäni. Haaveilin tutkimusretkestä punertavaan, kuivan tuulen pyyhkimään maailmaan, jossa elämä on ottanut täysin tuntemattoman olomuodon. Sitten havahduin katsomaan ympärilleni ja tyrmistyin kaikesta siitä elämän kohinasta, sirinästä ja pursuamisesta, jota ympärilläni tunsin. Kaikkialla näkyi värejä, lukemattomia elollisia olentoja, liikettä ja kasvua. Tämä planeetta se vasta olisi lottovoitto tutkimusmatkailijalle!

Niin taisivatkin ajatella nuo dokumentin tieteentekijät. Loppujen lopuksi heidän innostuksensa on ymmärrettävissä - he haluavat vain syventyä tavallista tarkemmin elämän ihmeeseen. Olen silti tyytyväinen, ettei minun tarvitse sukeltaa piraijojen sekaan eikä hengittää hämähäkinkarvoja saadakseni hienoja luontokokemuksia.

Netissä netin tavalla

Seuratessa HS.fi:n kohtalaisen asiallisia keskustelupalstoja on hauska bongailla erilaisia kommentoijatyyppejä. Yleensä esimerkiksi kolumniin tulee ainakin seuraavanlaisia vastauksia:

Ihmettelijä kyselee, mitä kirjoittaja oikein mahtoi sanoa - eihän jutusta saa mitään selkoa.

Närkästyjä paheksuu kirjoittajan moraalista kantaa ja päivittelee, mihin tämä maailma on menossa, kun valtakunnan ykköslehdessä on tuollaista sisältöä.

Oikaisija valaisee molempia edellisiä kommentoijia ja kertoo heidän käsittäneen kirjoituksen sisällön täysin väärin.

Kyynikko naureskelee närkästyjän paheksunnalle ja kummastelee, miten joku voi olla noin naiivi ja yksinkertainen.

Kriitikko arvostelee kirjoittajan ajattelua tai taiteellista tasoa yleensä hyvin halveksivaan sävyyn ja ihmettelee, miksi valtakunnan ykköslehti antaa palstatilaa noin onnettomille kynäilijöille.

Kannustaja kiittää kirjoittajaa osuvista ajatuksista ja vakuuttaa tämän olevan oikeassa.

Asiantuntija oikoo kirjoittajan virheellisiä käsityksiä kyseessä olevasta asiasta ja kertoo laajan tietämyksen tai kokemuksen suomalla varmuudella, miten asiat todella ovat.

Besserwisser kyseenalaistaa asiantuntijan asiantuntemuksen yhtä varmaan sävyyn.

Metakommentoija kommentoi keskustelua yleisesti ja etenkin sen huvittavia piirteitä.

Kaikkihan me tunnemme nämä roolihahmot myös tosielämästä. Ero on siinä, että netissä kenelläkään ei ole sosiaalisesti mitään menetettävää. Niinpä ihmiset sulkevat silmänsä toisten kannanotoilta ja pukkaavat oman ajatuksensa estradille siinä toivossa, että joku huomaisi sen positiivisessa valossa.

Luonnossa vastaava käyttäytyminen voisi muistuttaa vaikkapa sitä miestä, jonka näin tänään kaupassa. Hän kulki hyllyjen välissä ostoskoreineen ja molotti suureen ääneen jotain juttua, kuulosti vastailevan välillä kysymyksiin ja jatkoi eteenpäin. Seurasin häntä pitkän aikaa ennen kuin tajusin, ettei hänellä todellakaan ollut ainakaan näkyvää juttukaveria.

Unimatkailua

Olen vuosikausia ollut vähän kateellinen ihmisille, jotka kertovat näkevänsä värikkäitä ja mielenkiintoisia unia. Olen ajatellut ettei omissani ole mitään katsomista, koska en melkein koskaan muista niitä herättyäni, tai jos muistan, ne ovat täysin järjetöntä sotkua. Olen myös ollut kallellaan siihen käsitykseen, etteivät unet ole muuta kuin aivojen tyhjäkäyntiä ja rentoutumista.

Äitiys on aiheuttanut suuren muutoksen elämääni tässäkin suhteessa. Kun herätyksiä tulee vähintään kolme kertaa yön aikana, nousen usein keskeltä vahvojen unikuvien maailmaa. Syötettyäni poikaa menen takaisin sänkyyn ja ilmeisesti jatkan siitä, mihin äsken jäätiin. Aamuisin saatan vielä mietiskellä jonkin aikaa yöllisiä kokemuksiani, ja palata niihin joskus päivälläkin. Merkillisintä on se, kun illalla nukkumaanmenon lähestyessä aivot alkavat jo valmistautua uneksimiseen, ja mieleen välähtelee kuvia, jotka on nähnyt viime yönä, viime viikolla tai - kuten joskus tuntuu - vuosia sitten.

Mistä sitten uneksin? Omituista kyllä, olen aina matkoilla. Valvemaailmassa pidän itseäni koti-ihmisenä, enkä erityisemmin haaveile matkustamisesta. Yöllä sen sijaan en ole koskaan kotona, vaan linja-auton, junan tai asuntoauton kyydissä, kävelyllä vieraissa maisemissa, toisinaan lentokoneessa ja kerran jopa avaruusraketissa. (Sen lähtö kylläkin epäonnistui.) Ellen parhaillaan ole tien päällä, oleskelen jonkin oudon paikkakunnan kaduilla, ihailen sen hiekkarantaa tai kuuntelen jonkun selostusta paikallisesta luonnosta tai rakennuksista.

Lisäksi en koskaan ole yksin. Unissani on yleensä suuren seuramatkan tunnelmaa, kun ystävät ja kaverit, sukulaiset ja entiset luokkatoverit pyörivät ympärillä. Asuntoauto-, teltta- ja leirikeskusmajoituksissa tahtoo tulla ahdasta, linja-autosta ei löydy istumapaikkoja ja kävelyretkillä keskustellaan vilkkaasti. Jos minulla on lapsi mukana, se tahtoo mennä sekaisin muiden vauvojen kanssa, ja mieskin meinaa vähän hukkua muiden sekaan, tai minulla on vaikeuksia muistaa, kuka näistä hän olikaan.

Jos uni sijoittuu kaupunkiin tai rakennuksiin, tunnelma on yleensä kaoottisempi. Vieraasta ostoskeskuksesta ei löydy mitään, tai marketti muuttuu varoittamatta kasvihuoneeksi. Kaupasta toiseen on osattava kulkea monimutkaisia liukuporrasviritelmiä pitkin, jotka vaativat nopeita refleksejä ja hyvää tasapainoa. Hissi ei koskaan mene siihen kerrokseen kuin pitäisi, ja portaatkin on rakennettu jotenkin järjettömästi, ellei sitten uskalla lähteä temppuilemaan kapeille ja kaiteettomille tasanteille. Uimahallissa suurin osa ajasta menee siinä, kun etsii oikeaa suihkuhuonetta tai vessaa, josta saisi oven kiinni. Kaikkialla on valtavasti porukkaa.

Ulos sijoittuvat unet ovat seesteisempiä. Mukana on yleensä pienempi ryhmä hyviä ystäviä, joiden kanssa kiipeilemme vuorilla, kahlaamme kirkasvetisissä puroissa, hiihdämme metsämaisemissa, melomme tyyntä järveä pitkin tai samoilemme viidakkomaisella luontopolulla. Etäämpää kukkulan huipulta on mukava katsella idyllisiä kyliä, ja joskus saatamme pysähtyä autiolle mökille uimaan ja saunomaan. Silloin ei haittaa sekään, että tulen kanssa touhuaminen tahtoo unissani päätyä pienten palonalkujen sammutteluun.

Vähän aikaa sitten kaikki uneni liittyivät jotenkin veteen. ihmettelin niissä harvinaisen leveitä ja syviä jokia, joiden yli kulkivat massiiviset sillat. Vierailin rantakaupungeissa, joissa ihmisillä oli tapana mennä laiturille aaltoja katselemaan - ja kastua sitten läpimäriksi tavallista isompien aaltojen vyöryttyä kohti. Seikkailin tulva-alueilla, joissa piti veneillä talosta toiseen ja seurasin valtavia patoprojekteja, joiden yllä leijui hienoinen epävarmuuden tunne. Toisinaan myös pääsin uimaan ihanaan, lämpöiseen veteen jossain tyynessä lahdenpoukamassa.

Aikomuksenani oli kirjoittaa muun muassa vesiunistani tätä blogia aloittaessani, mutta sitten ne loppuivat, tai ainakin vähenivät merkittävästi. Kysymys kuuluukin, mistä uneksimisessa lopulta on kysymys. Miksi jonakin aikana näemme mieleenpainuvia unia ja joskus taas emme, miksi ne muuttuvat toisenlaisiksi ja mitä muutokset tarkoittavat? Jos kyseessä olisi pelkkä tyhjäkäynti, en kai vaivaisi mieltäni tällaisen pohtimiseen.

Kaamosajan paras uutinen

Kalevassa oli hauska juttu. Joku oululainen valopää oli keksinyt, että masennusta voitaisiin hoitaa lampulla, joka asetetaan korvaan. Ulkona auringonpaisteen teho kuulemma tulee paitsi silmien kautta, myös tunkeutumalla kudosten ja kallon läpi. Valosäteilyn vaikutus suoraan aivoihin on todettu magneettikuvauksilla, ja nykyihmisen (erityisesti suomalaisen) keskeisin ongelma mielialan kannalta on jatkuva oleilu hämärässä. Niinpä rakennetaan tehokas ledivalo, joka killottaa korvakäytävän kautta aivoihin, ja bing! Testiryhmän masennusoireet poistuvat kuukaudessa.

Jos tuo tosiaan tehoaisi myös pitkäaikaismasennukseen, olisipa lääkefirmoilla nielemistä. Luultavasti ne alkaisivat joukolla tehtailla tutkimuksia, joiden mukaan lääkkeet parantavat yksilöllisemmin, varmemmin ja turvallisemmin, minkä lisäksi korvalamppu saattaa aiheuttaa syöpää ja skitsofreniaa. Mikäli valohoito kuitenkin pääsisi etenemään myös kansainvälisiin piireihin, firmat kehittelisivät kiireen vilkkaa omat korvalamppunsa, joiden spektri olisi parempi ja joiden sivuvaikutukset olisi tutkittu tarkemmin, ja jotka maksaisivat kymmenisen kertaa enemmän.

Mutta jos tuon keksinnön avulla voitaisiin oikeasti auttaa masennuksesta kärsiviä ihmisiä, joku olisi parantanut maailmaa aika paljon. Kaiken lisäksi valohoitoa olisi varmasti helpompi käyttää kuin lääkkeitä. Ei mitään puolisalassa ja häpeillen pillereiden napsimista, vaan lamppu korvaan ja menoksi. "Kuunteletsä musiikkia?" "Hah, ketä kiinnostaa? Meikä ottaa aurinkoa aivoihin. Mahtavat fiilikset!"

Pakkoliikkeitä

Ihmiselämä on toiston taidetta. Jokainen huomaa jossain vaiheessa, että hänen eteensä ilmestyvät kerran toisensa jälkeen samat tilanteet ja ongelmat, ja ne tuovat mukanaan aina samat tunteet ja ajatukset. Juuri kun arvelee ylittäneensä jonkin kriisin lopullisesti, se putkahtaa taas esiin hieman eri muodossa, mutta yhtä kiusallisena kuin ennenkin. Erityisen kipeitä nämä tilanteet ovat läheisissä ihmissuhteissa, kuten avioliitoissa. Itsekseen asioiden pyörittely ei ole niin kuluttavaa kuin setviä niitä toisen kanssa.

Toistuvuus näkyy myös pienemmissä ja vähemmän vaikeissa asioissa. Niin henkiset kuin fyysisetkin pakkoliikkeet ovat paremmin muiden kuin tekijän itsensä havaittavissa. Oppilaat panevat aina merkille opettajiensa tavan kohentaa silmälasejaan, kääriä hihojaan tai sanat, joilla he siirtyvät seuraavaan asiaan. Ystävät osaavat usein odottaa, milloin jonkun mielestä on aika muutokseen, ja he voivat tietää senkin, millaista muutosta tämä jälleen kerran ajaa takaa. Joku saattaa ihastua puolisonsa tapaan istua ruuan jälkeen hetken tyhjyyteen tuijottaen ja huomata sitten ilme kirkastuen: "Nyt voisi keittää kahvit!"

Hyvän kirjailijan perustaitoihin kuuluu itseään toistavien hahmojen luominen. Mitä älyttömämmät maneerit, sitä hauskempi tyyppi. Ja toisaalta, mitä tuhoisampaa kierrettä hän toteuttaa, sitä traagisempi tarina. Charles Dickens oli erityisen mestarillinen karikatyyristen sivuhenkilöiden tekijä. Dramaattisten juonenkäänteiden välissä lukija rentoutuu ja riemastuu yhä uudelleen tiettyjen hahmojen toimiessa jälleen kerran tapojensa mukaan. Toiset, pahan valtaan joutuneet hahmot taas kulkevat tiensä vääjäämättömään loppuun asti kaikista ponnisteluistaan huolimatta.

Mutta tarinan keskiössä on yleensä hiukan monimutkaisempi päähenkilö, jonka edesottamuksista ei oikein saa otetta. Hän on keskellä muutosta, hypännyt kenties jostain kierteestä pois, ja kulkee erilaisten mahdollisuuksien välisellä alueella. Lukija ei voi olla varma, millaiseen lopputulokseen hän päätyy, koska aiemmat vihjeet osoittavat moneen suuntaan. Kotiopettajattaresta saattaa tulla rikkaan kartanon rouva, koditon hylkiö tai lähetyssaarnaajan vaimo.

Joskus sivuhenkilö saattaa yllättäen muuttua päähenkilöksi ja siirtyä maneereistaan tuntemattomalle alueelle. Kenneth Grahamen eläintarinoissa käy näin. Rupikonna, mahtailuineen ja vauhtivillityksineen erinomaisen koominen hahmo, alkaa kuin varkain saada yhä enemmän tilaa kertomuksissa. Lopulta muut eläimet karisevat konnan kannoilta hänen lähtiessään ajelulle ja päätyessään linnareissulle, ja takaisin tullessa ystävien on autettava häntä kotikartanonsa takaisin saamisessa. Ennen tervetuliaisjuhlia konna jättää lukitun oven takana jäähyväiset entiselle itselleen, ja juhlavieraat kohtaavatkin muuttuneen, hillityn ja kohteliaan rupikonnan - suureksi pettymyksekseen.

Jos koko persoonallisuutesi esitettäisiin erilaisina roolihahmoina, mitä niistä pitäisit päähenkilönä? Kuka hahmoista tuottaa pakkoliikkeillään hauskuutta omaasi ja muiden elämään, kuka taas hankaluuksia? Olen joskus miettinyt, voisinko kehittää itseäni siten, että ottaisin kiusalliset puoleni vakavasti ja alkaisin antaa niille mahdollisuuksia päästä eteenpäin maneereistaan. Jos jatkuvasti yritän jättää ne huomiotta, niiden esiintymiset jäävät aina vain samanlaisina toistuviksi välähdyksiksi. Herra Hakkarainen kävelee katolla, Herra Hakkarainen jumittuu pyöröoveen, Herra Hakkarainen tipahtaa laiturilta, Herra Hakkarainen törttöilee liikenteessä. Herra Hakkarainen tarvitsee selvästi oman kirjansa, jossa käsitellään hänen uniongelmiaan.

Toisaalta itsestään on voitava myös pitää. Jos olen päättänyt hyväksyä sisäisen Herra Hakkaraiseni, minun on turha kriiseillä siinä vaiheessa, kun löydän itseni kahden lukitun oven välistä yliopistosta perjantai-iltana kello viisi.