Odotus

Kumma, etten mitään muuta niin kaipaa nyt kuin talvea.

Heleää pakkasilmaa, hämäryyttä, lumipyryä. Harmaita ja murrettuja sävyjä, muodottomuudesta esiin hahmottuvia yksityiskohtia, hiljaisuutta.

Tuntui niin hyvältä tänään automatkalla nähdä tienvarren värejä: ruskeaan murtuvia vihreitä, keltaista, oranssia. Jotenkin niin pitkään on kaiken peittävä vihreys tukahduttanut ajatuksia, kesä joka ei kuitenkaan ole kesää. Vihreydessä kaikki tulee niin iholle, pitäisi elää hetkessä ja toimia, olla yhteydessä maahan.

Nyt elämä alkaa hellittää otettaan. Maailma etääntyy, kaukaisuus näkyy, ajatukset kasvavat.

Kuinka herkkä ja riipaiseva voikaan olla alkutalvi. Verenpunaiset marjat pihlajan oksilla ja muutama vaitelias lintu; vihreät puolukanvarvut lumituprahduksen alla; puiden kaarna huurteen peitossa; taivaalla kaistale kaamokseen taittuvaa sinistä. Ojassa tumma vesi virtaa hiljakseen lumihyhmän keskellä, ja merenrannalle kasaantuu helisevää jäänsirua. On hyvä hengittää, ihminen vieressä tuntuu lämpimältä, talojen ikkunat kutsuvat.

Koskaan ennen en ole näin tuntenut, mutta odotus on lähes hengästyttävää. Mitä vielä löydänkään?