Antakaa meille vähemmän

En ollut erityisen ilahtunut, kun Islannin tulivuorenpurkaus pysäytti Euroopan lentoliikenteen. Mieheni jäi Lontooseen jumiin ja joutui palaamaan sieltä autolla, eikä se käynyt aivan hetkessä. Pitkällä tähtäimellä ja suurella perspektiivillä tapauksella on kuitenkin hyvät puolensa - olettaen, että se vaikuttaa merkittävästi lentoliikenteeseen myös tulevaisuudessa.

Purkaushan voi jatkua vaihtelevasti vaikka vuoden, tai tämänhetkisen purkausaukon vierestä voi herätä isompi Katla, jonka sylkemät tuhkapilvet olisivat vielä massiivisempia. Niin tai näin, toistuvat pysähdykset ja peruuntumiset alkaisivat syödä lentomatkustamisen kannattavuutta tuota pikaa. Niin yksityiset kuin yrityksetkin alkaisivat miettiä tarkemmin, onko heillä todella varaa matkustamiseen siinäkin tapauksessa, että paluukyyti jäisi saamatta. Lentolippujen hinnat luonnollisesti nousisivat, ja monet lentoyhtiöt kaatuisivat pois markkinoilta.

Äkkiä voitaisiin olla samassa pisteessä kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten: Lentomatkustaminen olisi ylellisyyttä, jota varten tavallisen ihmisen täytyisi säästää erityisesti rahaa. Ei olisi enää puhetta pikaisista viikonloppuvierailuista Prahaan, ostosreissuista Lontooseen tai ex tempore -lennähdyksistä Aasian rannoille. Koska muut matkustusmuodot ovat edelleen merkittävästi lentokonetta hitaampia, ulkomailla käyminen ylipäätään vähenisi selvästi.

Ei tarvitse edes olla ympäristön ystävä tai peräkylän mököttäjä pitääkseen tätä hyvänä asiana. Lentoyhtiöitten verinen kilpailu on johtanut länsimaissa tilanteeseen, josta kohtuus on kaukana ja mittasuhteet kateissa. Ihmiset ylittävät käsittämättömän pitkiä välimatkoja yksien päivätorkkujen aikana, viivähtävät "kohteessa" muutaman päivän ja palaavat takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kilometrit kärsivät inflaation, ja samalla myös erilaisuuden viehätys ja eksotiikka. Välimerellä olikin aika tylsää, mennään ensi kerralla Meksikonlahdelle.

Nykyään on muodikasta puhua hitauden estetiikasta. Kävelijä, pyöräilijä ja autoilija voivat panna merkille jokaisen matkustetun kilometrin, tarkkailla maisemien vaihtumista ja tuntea ajatusten liikkuvan mukana matkan edetessä. Ihminen on kuitenkin mukavuudenhaluinen olento, ja jos hän voi päästä samassa ajassa kymmenen kertaa pidemmälle, hän luultavasti tekee sen ihan vain siksi, että se on mahdollista. Kuten eräs nuori mies sanoi, kun kyselin, miksi hän lähtee maailmanympärysmatkalle: "Ei nyt ole mitään estettä lähteä."

Olen usein itse matkustanut siksi, kun olen sen voinut tehdä, kun muutkin ovat lähteneet tai muista vastaavista syistä. Olen myös nauttinut näistä reissuista ja saanut niistä mieleenpainuvia muistoja. Silti olisin valmis luopumaan siitä mahdollisuudesta, että matkan varaus on joka hetki vain muutaman klikkauksen päässä. Lomasuunnitelmistani yksinkertaisesti poistuisi yksi iso tekijä, ja voisin käyttää energiani sen miettimiseen, miten pitäisimme hauskaa kotiseudulla tai automatkan etäisyydellä. Jos sitten kuitenkin haluaisin lähteä kauemmas, se olisi vaivalloisempi projekti, jonka järjestämisessä olisi jo osa jännitystä.

Kaiken kaikkiaan hyvin toimeentuleva nykyihminen on kuin lapsi liian ison karkkipussin äärellä. Kaikkea on tarjolla runsain mitoin, tarvitsee vain ojentaa käsi ja ottaa. Jokaista lajia ei mitenkään ehdi kokeilla, ja ahmimisesta seuraa vain paha olo. Pian kaikki alkaa maistua yhtä ikävältä, eikä valikoiman runsaudesta ole enää iloa. Täytyy alkaa kysellä muilta, mikä olisi parasta, tai valikoida vain muutamia tietynlaisia, jotka tuntuivat ainakin aluksi hyviltä. Mutta muistaako joku, miten hyvältä maistui tarkasti jaetun lauantaipussin jokainen karkki?

Minulla oli tapana asettaa omat karkkini järjestykseen, ja saatoin miettiä kauankin, mikä kannattaisi syödä ensin, mikä seuraavaksi ja mikä vasta sen jälkeen. Tällaisen esteettisen kokonaisuuden osana ne vähän pahemmatkin karkit kuuluivat osaksi elämystä, ja syöminen tuntui juhlalta.

On kuitenkin turha odottaa, että ihmiset pystyisivät vapaaehtoisesti rajoittamaan omaa kulutustaan - sen enempää matkustamisessa kuin missään muussakaan. Ähkystä ja runsaudenpulasta kärsivä, syyllisyyttä tunteva, muiden tekemisiä vahtiva ja mariseva nykyihminen odottaa suurempaa voimaa, joka määrittelisi hänelle rajat ja ottaisi liian pois. Markkinatalouden jatkuvan kasvun ideologia ei toimi yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmisen henki ei kasva samaa vauhtia kuin hänen omistamansa materian määrä.

Kuinka paljon on tarpeeksi? Koko maailman mittakaavassa vastaus on selvä: Ruoka, vaatteet, turvallinen ja lämmin koti, läheiset ja ystävät, terveys. Jos voi lähteä pois kotoa niin, ettei se ole pakko hengen tai terveyden uhalla, on syytä onnitella itseään.