Keittiöpuutarha

Tänä keväänä laitoin rairuohon tilalta ikkunalaudalle yrttiruukun. Sen lisäksi, että yrtit näyttävät hyvältä ja ovat hyödyllisiä, ne myös tuovat keittiöön omat tuoksunsa. On todellista luksusta käyttää ruuanlaitossa tuoreita mausteita: tuttuihin aromeihin sekoittuu aivan uudenlaista raikkautta ja syvyyttä.

Tapauksen kunniaksi tein päivälliseksi yrttilohta. Asetin fileen vuoalle ja maustoin sen merisuolalla. Sitten sekoitin pieneen öljymäärään valkosipulia sekä pippuria ja ripottelin lohen päälle. Otin reilulla kädellä tuoretta persiljaa ja basilikaa ja silppusin ne vihreäksi peitteeksi lohen ylle. Päälle vielä muutama sitruunaviipale, ja uuniin.

Vuokaan valuneesta liemestä tein kastikkeen, johon lisäsin valkoviiniä, kermaa sekä vielä hieman suolaa. Taisinpa suurustaakin, ja ajatella että voi olisi ehkä ollut parempi voiteluaine. Lohi oli kuitenkin mehukasta ja maukasta, itsensä makuista mutta silti erilaista. Mieleen hiipi pääsiäisen odotus.

Tieteellisiä maailmankuvia

Katsoin erään luontodokumentin, jossa ryhmä tiedemiehiä oli leiriytynyt tutkimattomaan sademetsään. Siellä he möyrivät maassa, puissa, vedessä ja vuorenrinteillä etsien ja luetteloiden eläinlajeja sekä keksien nimiä niille, joita ei vielä tunnettu. Tavan tallaajan näkökulmasta kaikki olivat vinksahtaneita: Yksi hihkui riemusta löydettyään verkosta pikkusintin, jolla oli kai erivärinen evä kuin ennen tunnetuilla lajeilla. Toinen hankkiutui hankalimpiin ja vaarallisimpiin mahdollisiin paikkoihin voidakseen tutkia, millaisia otuksia elää hankalissa ja vaarallisissa paikoissa.

Uskomattomin oli sentään hyönteistutkija, joka koki elämänsä tähtihetken pyydystettyään maailman suurimman hämähäkkilajin edustajan. Hän piteli hirviötä käsissään, ihaili sen kauneutta ja selitti, miten se parhaillaan puolustautuu sinkoamalla kutisevia ja ärsyttäviä karvojaan ympärilleen. Toisessa otoksessa hän seurasi innosta soikeana, kuinka lintuhämähäkki pyydysti pahaa-aavistamattoman hyönteisen, seivästi sen myrkkyhampaillaan ja alkoi ruokailla. "Tässä se on!" riemuitsi mies. "Juuri tällaisesta elämä koostuu!"

Siinä kohdassa saatoin ajatella, että kaverilla on hiukan vastenmielinen maailmankatsomus. Saatoin myös ihmetellä, mikä noita kaikkia oikein vaivaa - miksi he eivät voi elää tavallista elämää.

Toisaalta tieteellinen maailmankuva voi tuoda tavalliseenkin elämään erityistä hohtoa. Muistan, kuinka koululaisena makasin sängyllä katsellen ikkunasta ulos. Näin puunlatvoja ja taivaan, jolla kulki nopealla vauhdilla pilvenhattaroita. Äkkiä asetelma kääntyi toisin päin: Aloin kuvitella, että maa ja puunlatvat liikkuivat, mutta pilvet pysyivät paikoillaan. Hetken ajan olin tuntevinani maapallon huikean kovan pyörimisliikkeen.

Joskus kesäisenä päivänä saatan makoilla nurmikolla ja keskittää ajatukseni maan kamaraan. Yritän kuvitella, millaisen valtavan, laakean kappaleen kanssa olen lähikontaktissa ja millaisia kivi- ja metallimassoja sen sisälle kätkeytyy. Alan tuntea, kuinka maa vetää minua puoleensa ja painaa minut littanaksi pintaansa vasten, ja ennen pitkää ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut liikkua ja jopa hypellä tässä voimakentässä.

Kun aurinko näkyy ohuen pilviharson takaa keltaisena, ihastuttavan pyöreänä pallona, on mahdollisuus tajuta se lähellä olevaksi tähdeksi. Silloin saattaa melkein pelottaa ajatella sitä liekehtivänä, megalomaanisena energiapurkauksena, joka sinkoaa maan ja taivaan täyteen säteilyään.

Myös scifi-kirjallisuus avaa uusia näköaloja. Luin kerran romaanin, jossa maan siirtokunta yritti asuttaa tuntematonta planeettaa, ja lähdin ulos kävelemään äskeiset kuvat mielessäni. Haaveilin tutkimusretkestä punertavaan, kuivan tuulen pyyhkimään maailmaan, jossa elämä on ottanut täysin tuntemattoman olomuodon. Sitten havahduin katsomaan ympärilleni ja tyrmistyin kaikesta siitä elämän kohinasta, sirinästä ja pursuamisesta, jota ympärilläni tunsin. Kaikkialla näkyi värejä, lukemattomia elollisia olentoja, liikettä ja kasvua. Tämä planeetta se vasta olisi lottovoitto tutkimusmatkailijalle!

Niin taisivatkin ajatella nuo dokumentin tieteentekijät. Loppujen lopuksi heidän innostuksensa on ymmärrettävissä - he haluavat vain syventyä tavallista tarkemmin elämän ihmeeseen. Olen silti tyytyväinen, ettei minun tarvitse sukeltaa piraijojen sekaan eikä hengittää hämähäkinkarvoja saadakseni hienoja luontokokemuksia.

Netissä netin tavalla

Seuratessa HS.fi:n kohtalaisen asiallisia keskustelupalstoja on hauska bongailla erilaisia kommentoijatyyppejä. Yleensä esimerkiksi kolumniin tulee ainakin seuraavanlaisia vastauksia:

Ihmettelijä kyselee, mitä kirjoittaja oikein mahtoi sanoa - eihän jutusta saa mitään selkoa.

Närkästyjä paheksuu kirjoittajan moraalista kantaa ja päivittelee, mihin tämä maailma on menossa, kun valtakunnan ykköslehdessä on tuollaista sisältöä.

Oikaisija valaisee molempia edellisiä kommentoijia ja kertoo heidän käsittäneen kirjoituksen sisällön täysin väärin.

Kyynikko naureskelee närkästyjän paheksunnalle ja kummastelee, miten joku voi olla noin naiivi ja yksinkertainen.

Kriitikko arvostelee kirjoittajan ajattelua tai taiteellista tasoa yleensä hyvin halveksivaan sävyyn ja ihmettelee, miksi valtakunnan ykköslehti antaa palstatilaa noin onnettomille kynäilijöille.

Kannustaja kiittää kirjoittajaa osuvista ajatuksista ja vakuuttaa tämän olevan oikeassa.

Asiantuntija oikoo kirjoittajan virheellisiä käsityksiä kyseessä olevasta asiasta ja kertoo laajan tietämyksen tai kokemuksen suomalla varmuudella, miten asiat todella ovat.

Besserwisser kyseenalaistaa asiantuntijan asiantuntemuksen yhtä varmaan sävyyn.

Metakommentoija kommentoi keskustelua yleisesti ja etenkin sen huvittavia piirteitä.

Kaikkihan me tunnemme nämä roolihahmot myös tosielämästä. Ero on siinä, että netissä kenelläkään ei ole sosiaalisesti mitään menetettävää. Niinpä ihmiset sulkevat silmänsä toisten kannanotoilta ja pukkaavat oman ajatuksensa estradille siinä toivossa, että joku huomaisi sen positiivisessa valossa.

Luonnossa vastaava käyttäytyminen voisi muistuttaa vaikkapa sitä miestä, jonka näin tänään kaupassa. Hän kulki hyllyjen välissä ostoskoreineen ja molotti suureen ääneen jotain juttua, kuulosti vastailevan välillä kysymyksiin ja jatkoi eteenpäin. Seurasin häntä pitkän aikaa ennen kuin tajusin, ettei hänellä todellakaan ollut ainakaan näkyvää juttukaveria.

Unimatkailua

Olen vuosikausia ollut vähän kateellinen ihmisille, jotka kertovat näkevänsä värikkäitä ja mielenkiintoisia unia. Olen ajatellut ettei omissani ole mitään katsomista, koska en melkein koskaan muista niitä herättyäni, tai jos muistan, ne ovat täysin järjetöntä sotkua. Olen myös ollut kallellaan siihen käsitykseen, etteivät unet ole muuta kuin aivojen tyhjäkäyntiä ja rentoutumista.

Äitiys on aiheuttanut suuren muutoksen elämääni tässäkin suhteessa. Kun herätyksiä tulee vähintään kolme kertaa yön aikana, nousen usein keskeltä vahvojen unikuvien maailmaa. Syötettyäni poikaa menen takaisin sänkyyn ja ilmeisesti jatkan siitä, mihin äsken jäätiin. Aamuisin saatan vielä mietiskellä jonkin aikaa yöllisiä kokemuksiani, ja palata niihin joskus päivälläkin. Merkillisintä on se, kun illalla nukkumaanmenon lähestyessä aivot alkavat jo valmistautua uneksimiseen, ja mieleen välähtelee kuvia, jotka on nähnyt viime yönä, viime viikolla tai - kuten joskus tuntuu - vuosia sitten.

Mistä sitten uneksin? Omituista kyllä, olen aina matkoilla. Valvemaailmassa pidän itseäni koti-ihmisenä, enkä erityisemmin haaveile matkustamisesta. Yöllä sen sijaan en ole koskaan kotona, vaan linja-auton, junan tai asuntoauton kyydissä, kävelyllä vieraissa maisemissa, toisinaan lentokoneessa ja kerran jopa avaruusraketissa. (Sen lähtö kylläkin epäonnistui.) Ellen parhaillaan ole tien päällä, oleskelen jonkin oudon paikkakunnan kaduilla, ihailen sen hiekkarantaa tai kuuntelen jonkun selostusta paikallisesta luonnosta tai rakennuksista.

Lisäksi en koskaan ole yksin. Unissani on yleensä suuren seuramatkan tunnelmaa, kun ystävät ja kaverit, sukulaiset ja entiset luokkatoverit pyörivät ympärillä. Asuntoauto-, teltta- ja leirikeskusmajoituksissa tahtoo tulla ahdasta, linja-autosta ei löydy istumapaikkoja ja kävelyretkillä keskustellaan vilkkaasti. Jos minulla on lapsi mukana, se tahtoo mennä sekaisin muiden vauvojen kanssa, ja mieskin meinaa vähän hukkua muiden sekaan, tai minulla on vaikeuksia muistaa, kuka näistä hän olikaan.

Jos uni sijoittuu kaupunkiin tai rakennuksiin, tunnelma on yleensä kaoottisempi. Vieraasta ostoskeskuksesta ei löydy mitään, tai marketti muuttuu varoittamatta kasvihuoneeksi. Kaupasta toiseen on osattava kulkea monimutkaisia liukuporrasviritelmiä pitkin, jotka vaativat nopeita refleksejä ja hyvää tasapainoa. Hissi ei koskaan mene siihen kerrokseen kuin pitäisi, ja portaatkin on rakennettu jotenkin järjettömästi, ellei sitten uskalla lähteä temppuilemaan kapeille ja kaiteettomille tasanteille. Uimahallissa suurin osa ajasta menee siinä, kun etsii oikeaa suihkuhuonetta tai vessaa, josta saisi oven kiinni. Kaikkialla on valtavasti porukkaa.

Ulos sijoittuvat unet ovat seesteisempiä. Mukana on yleensä pienempi ryhmä hyviä ystäviä, joiden kanssa kiipeilemme vuorilla, kahlaamme kirkasvetisissä puroissa, hiihdämme metsämaisemissa, melomme tyyntä järveä pitkin tai samoilemme viidakkomaisella luontopolulla. Etäämpää kukkulan huipulta on mukava katsella idyllisiä kyliä, ja joskus saatamme pysähtyä autiolle mökille uimaan ja saunomaan. Silloin ei haittaa sekään, että tulen kanssa touhuaminen tahtoo unissani päätyä pienten palonalkujen sammutteluun.

Vähän aikaa sitten kaikki uneni liittyivät jotenkin veteen. ihmettelin niissä harvinaisen leveitä ja syviä jokia, joiden yli kulkivat massiiviset sillat. Vierailin rantakaupungeissa, joissa ihmisillä oli tapana mennä laiturille aaltoja katselemaan - ja kastua sitten läpimäriksi tavallista isompien aaltojen vyöryttyä kohti. Seikkailin tulva-alueilla, joissa piti veneillä talosta toiseen ja seurasin valtavia patoprojekteja, joiden yllä leijui hienoinen epävarmuuden tunne. Toisinaan myös pääsin uimaan ihanaan, lämpöiseen veteen jossain tyynessä lahdenpoukamassa.

Aikomuksenani oli kirjoittaa muun muassa vesiunistani tätä blogia aloittaessani, mutta sitten ne loppuivat, tai ainakin vähenivät merkittävästi. Kysymys kuuluukin, mistä uneksimisessa lopulta on kysymys. Miksi jonakin aikana näemme mieleenpainuvia unia ja joskus taas emme, miksi ne muuttuvat toisenlaisiksi ja mitä muutokset tarkoittavat? Jos kyseessä olisi pelkkä tyhjäkäynti, en kai vaivaisi mieltäni tällaisen pohtimiseen.

Kaamosajan paras uutinen

Kalevassa oli hauska juttu. Joku oululainen valopää oli keksinyt, että masennusta voitaisiin hoitaa lampulla, joka asetetaan korvaan. Ulkona auringonpaisteen teho kuulemma tulee paitsi silmien kautta, myös tunkeutumalla kudosten ja kallon läpi. Valosäteilyn vaikutus suoraan aivoihin on todettu magneettikuvauksilla, ja nykyihmisen (erityisesti suomalaisen) keskeisin ongelma mielialan kannalta on jatkuva oleilu hämärässä. Niinpä rakennetaan tehokas ledivalo, joka killottaa korvakäytävän kautta aivoihin, ja bing! Testiryhmän masennusoireet poistuvat kuukaudessa.

Jos tuo tosiaan tehoaisi myös pitkäaikaismasennukseen, olisipa lääkefirmoilla nielemistä. Luultavasti ne alkaisivat joukolla tehtailla tutkimuksia, joiden mukaan lääkkeet parantavat yksilöllisemmin, varmemmin ja turvallisemmin, minkä lisäksi korvalamppu saattaa aiheuttaa syöpää ja skitsofreniaa. Mikäli valohoito kuitenkin pääsisi etenemään myös kansainvälisiin piireihin, firmat kehittelisivät kiireen vilkkaa omat korvalamppunsa, joiden spektri olisi parempi ja joiden sivuvaikutukset olisi tutkittu tarkemmin, ja jotka maksaisivat kymmenisen kertaa enemmän.

Mutta jos tuon keksinnön avulla voitaisiin oikeasti auttaa masennuksesta kärsiviä ihmisiä, joku olisi parantanut maailmaa aika paljon. Kaiken lisäksi valohoitoa olisi varmasti helpompi käyttää kuin lääkkeitä. Ei mitään puolisalassa ja häpeillen pillereiden napsimista, vaan lamppu korvaan ja menoksi. "Kuunteletsä musiikkia?" "Hah, ketä kiinnostaa? Meikä ottaa aurinkoa aivoihin. Mahtavat fiilikset!"

Pakkoliikkeitä

Ihmiselämä on toiston taidetta. Jokainen huomaa jossain vaiheessa, että hänen eteensä ilmestyvät kerran toisensa jälkeen samat tilanteet ja ongelmat, ja ne tuovat mukanaan aina samat tunteet ja ajatukset. Juuri kun arvelee ylittäneensä jonkin kriisin lopullisesti, se putkahtaa taas esiin hieman eri muodossa, mutta yhtä kiusallisena kuin ennenkin. Erityisen kipeitä nämä tilanteet ovat läheisissä ihmissuhteissa, kuten avioliitoissa. Itsekseen asioiden pyörittely ei ole niin kuluttavaa kuin setviä niitä toisen kanssa.

Toistuvuus näkyy myös pienemmissä ja vähemmän vaikeissa asioissa. Niin henkiset kuin fyysisetkin pakkoliikkeet ovat paremmin muiden kuin tekijän itsensä havaittavissa. Oppilaat panevat aina merkille opettajiensa tavan kohentaa silmälasejaan, kääriä hihojaan tai sanat, joilla he siirtyvät seuraavaan asiaan. Ystävät osaavat usein odottaa, milloin jonkun mielestä on aika muutokseen, ja he voivat tietää senkin, millaista muutosta tämä jälleen kerran ajaa takaa. Joku saattaa ihastua puolisonsa tapaan istua ruuan jälkeen hetken tyhjyyteen tuijottaen ja huomata sitten ilme kirkastuen: "Nyt voisi keittää kahvit!"

Hyvän kirjailijan perustaitoihin kuuluu itseään toistavien hahmojen luominen. Mitä älyttömämmät maneerit, sitä hauskempi tyyppi. Ja toisaalta, mitä tuhoisampaa kierrettä hän toteuttaa, sitä traagisempi tarina. Charles Dickens oli erityisen mestarillinen karikatyyristen sivuhenkilöiden tekijä. Dramaattisten juonenkäänteiden välissä lukija rentoutuu ja riemastuu yhä uudelleen tiettyjen hahmojen toimiessa jälleen kerran tapojensa mukaan. Toiset, pahan valtaan joutuneet hahmot taas kulkevat tiensä vääjäämättömään loppuun asti kaikista ponnisteluistaan huolimatta.

Mutta tarinan keskiössä on yleensä hiukan monimutkaisempi päähenkilö, jonka edesottamuksista ei oikein saa otetta. Hän on keskellä muutosta, hypännyt kenties jostain kierteestä pois, ja kulkee erilaisten mahdollisuuksien välisellä alueella. Lukija ei voi olla varma, millaiseen lopputulokseen hän päätyy, koska aiemmat vihjeet osoittavat moneen suuntaan. Kotiopettajattaresta saattaa tulla rikkaan kartanon rouva, koditon hylkiö tai lähetyssaarnaajan vaimo.

Joskus sivuhenkilö saattaa yllättäen muuttua päähenkilöksi ja siirtyä maneereistaan tuntemattomalle alueelle. Kenneth Grahamen eläintarinoissa käy näin. Rupikonna, mahtailuineen ja vauhtivillityksineen erinomaisen koominen hahmo, alkaa kuin varkain saada yhä enemmän tilaa kertomuksissa. Lopulta muut eläimet karisevat konnan kannoilta hänen lähtiessään ajelulle ja päätyessään linnareissulle, ja takaisin tullessa ystävien on autettava häntä kotikartanonsa takaisin saamisessa. Ennen tervetuliaisjuhlia konna jättää lukitun oven takana jäähyväiset entiselle itselleen, ja juhlavieraat kohtaavatkin muuttuneen, hillityn ja kohteliaan rupikonnan - suureksi pettymyksekseen.

Jos koko persoonallisuutesi esitettäisiin erilaisina roolihahmoina, mitä niistä pitäisit päähenkilönä? Kuka hahmoista tuottaa pakkoliikkeillään hauskuutta omaasi ja muiden elämään, kuka taas hankaluuksia? Olen joskus miettinyt, voisinko kehittää itseäni siten, että ottaisin kiusalliset puoleni vakavasti ja alkaisin antaa niille mahdollisuuksia päästä eteenpäin maneereistaan. Jos jatkuvasti yritän jättää ne huomiotta, niiden esiintymiset jäävät aina vain samanlaisina toistuviksi välähdyksiksi. Herra Hakkarainen kävelee katolla, Herra Hakkarainen jumittuu pyöröoveen, Herra Hakkarainen tipahtaa laiturilta, Herra Hakkarainen törttöilee liikenteessä. Herra Hakkarainen tarvitsee selvästi oman kirjansa, jossa käsitellään hänen uniongelmiaan.

Toisaalta itsestään on voitava myös pitää. Jos olen päättänyt hyväksyä sisäisen Herra Hakkaraiseni, minun on turha kriiseillä siinä vaiheessa, kun löydän itseni kahden lukitun oven välistä yliopistosta perjantai-iltana kello viisi.

Eräs tyyppi

Jan oli vapaa mies. Hänestä oli mukava sanoa näin itselleen, kun nosti rinkan selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaa. Oikeastaan, mikä vielä parempaa, hän oli vapautunut. Kauan sitten hän oli ollut lukemattomien eri siteiden kahlitsema, mutta oli katkonut ne yksi kerrallaan ja tuntenut olonsa joka kerta kevyemmäksi.

Hän oli ollut kiinni perheessään, huolehtivassa äidissä ja vaativassa isässä. Kodin jälkeen hän oli sitoutunut opiskeluun, asumiseen ja ainaiseen rahanhankintakurimukseen. Hänellä oli ollut jopa auto, jota piti tienata silloinkin, kun se seisoi käyttämättömänä parkkipaikalla. Häntä oli sitonut uskonto, joka ulottui kaikille elämänalueille, hänen omiin ajatuksiinsakin. Hän oli lähtenyt asepalvelukseen ja kouluttautunut upseeriksi, toisin sanoen luovuttanut valtiolle oikeuden omaan henkeensä sodan tullessa. Hän oli seurustellut, kihlautunut, melkein mennyt naimisiin.

Nyt se kaikki oli takana. Ensimmäinen askel oli siteistä kahlitsevimman, uskonnon, katkaiseminen. Sen jälkeen kaikki oli käynyt oikeastaan aika luontevasti. Seurustelu oli loppunut, kihlaus oli purettu. Kotoaan hän oli jo muuttanut pois, mutta pian hän lopetti opintonsakin, vaihtoi paikkakuntaa ja myi autonsa. Hän sanoutui irti reservistä ja luopui sotilasarvostaan. Hän sai työtä mutta lopetti sen, kun tunsi ettei pystynyt tekemään sitä hyvällä mielellä. Sen jälkeen hän eli työttömyysturvan varassa, mutta inhosi kaikkea sitä byrokratiaa, johon joutui sitoutumaan saadakseen elatuksensa.

Nyt Jan oli vaeltaja. Hän liikkui vapaasti minne halusi, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Viimeisen ahdistavan siteen, asunnon, hän oli jättänyt taakseen kevein sydämin. Lopultakin, vain minä ja jalkani, hän oli ajatellut. Vain minä ja ajatukseni. Molemmat vievät minua haluamaani suuntaan, molempien varaan voin tukeutua. Muuta en tarvitse.

Säästämänsä rahat hän oli jo käyttänyt junalippuun ja majoituksiin, kunnes oli huomannut, että lämpimissä maissa saattoi yleensä nukkua hyvin ulkonakin. Pari kertaa hän oli ollut töissä tienatakseen ruokarahoja - raskaissa ja yksitoikkoisissa töissä, mutta se oli melkeinpä hauskaa, kun tiesi sen kohta loppuvan. Joskus hän leikitteli ajatuksella, että loputkin hänen omaisuudestaan varastettaisiin. Hän ei halunnut olla kiinni missään tavaroissa, mutta tiesi, että työnteko ja matkustaminen kävisivät hankaliksi ilman henkilöllisyyspapereita. Oli harmillista, että niitä täytyi niin tarkasti suojella.

Ajatukset olivat ehtineet paljon kauemmaksi kuin keho. Ne olivat kiertäneet maailman monta kertaa, tai oikeastaan koko universumin, niin Janista tuntui. Oli merkillistä, että aina oli tuloksena jonkinlainen kehä, suurempi tai pienempi. Niiden sijainnit ja suunnat vaihtelivat, mutta aina ne palasivat takaisin alkupisteeseensä. Ehkä se oli merkki maailmankaikkeuden rakenteesta, ajan ja todellisuuden muodosta. Miksi takertua kiinni yksittäiseen paikkaan ja aikaan, kun kaikki kuitenkin palasi takaisin samaan, mistä oli lähtenytkin?

Jan oli usein miettinyt, voisiko tuosta kehämäisyydestä irrottautua - vaikka nousemalla suoraan ylöspäin, pois todellisuuden lainalaisuuksista. Hän oli lukenut paljon erilaisista meditaatiotavoista, itämaisista uskonnoista ja siitä, mitä sanottiin nirvanaksi. Joskus oli tullutkin sellaisia hetkiä, että hän oli aivan kuin sulautunut yhdeksi maailmankaikkeuden kanssa, unohtanut kehonsa ja mielensä rajat. Se oli jotain sellaista, jota kannattaisi tavoitella. Ehkäpä hän jonain päivänä vaeltaisi kauas jonkin buddhalaisen luostarin porteille, pyytäisi päästä sisään ja jättäisi lopullisesti kaiken muun tuota yhtä asiaa tavoitellakseen.

Totuuden torvet

Sananlaskun mukaan lasten ja imeväisten suusta kuullaan totuus. Mutta onko kukaan vaivautunut kirjaamaan sitä ylös? Millaista filosofiaa lapset opettavat?

Pienen vauvan viesti on kaikista selkein ja kuuluvin. Hän ei tyydy toteamaan eikä arvelemaan, vaan huutaa niin suurella äänellä kuin pienestä kehostaan saa irti: "Hoivaa minua! Auta minua! Rakasta minua!"

Vähän varttuneemmalla vauvalla on jo useampia viestejä. Hän saattaa itkullaan sanoa: "Huomaa minut! Ota syliin ja lohduta minua!" Parempina hetkinään hän saattaa jokellella ja nauraa ja kertoa näin hoitajalleen: "Minäkin rakastan sinua."

Taaperoikää lähestyessään lapsi osaa esimerkiksi marista ja kiukutella. Hän saattaa silloin viestittää: "Kaipaan seuraa. Tahdon olla enemmän sinun kanssasi. Ota minut vakavasti." Hauskempina aikoina hän puolestaan kertoo: "Minulla on mukavaa seurassasi. Olet minulle tärkeä."

Mitä lapset sitten sanovat oppiessaan puhumaan? Esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: "Äiti. Isä. Katso, auto/puu/lintu!" He vasta opettelevat sanasymbolien käyttöä, mutta viesti, joka välittyy heidän olemuksestaan, sisältää enemmän: "Vastaa minulle. Katso, mitä sinulle näytän. Kuuntele minua."

Kaikkialla maailmassa lasten suut huutavat, kuiskailevat ja hokevat totuutta, mutta sen kuuleminen ei ole helppoa. Sen ymmärtämiseksi on suljettava kaikki muu meteli korvistaan.