Hauskuuden anatomia

Puolivuotias poikani tuottaa minulle loputtomasti hupia. Syynä on hänen paljas inhimillisyytensä, josta aikuinen voi tunnistaa itsensä laimentamattomana versiona.

En ihmettele enää aamuista pahantuulisuuttani, kun olen tarpeeksi monta kertaa nostanut sängystä peikkomaisen, kurttukulmaisen otuksen, jolle mikään ei tunnu kelpaavan. En ihmettele hajamielisyyttäni, kun olen syöttänyt transsinomaisesti kattoon toljottavaa lasta, joka ottaa ruuan konemaisesti suuhunsa ja nielaisee, jos sattuu muistamaan. En ihmettele uteliaisuuttani, kun joudun valon nopeudella raivaamaan kielletyistä esineistä jokaisen paikan, mihin poika saattaisi ulottua.

Kaikkein hauskinta on se vilpitön keskittyminen ja järkähtämätön arvokkuus, jolla lapsi heittäytyy kaikkeen tekemäänsä. Antaessani pojan käteen vaikkapa keksin tämä alkaa viipymättä ja tottuneesti suorittaa tuttua testisarjaa: Hän katsoo keksiä ja pyörittelee sitä käsissään sekä raaputtaa etusormella sen pintaa. Sitten hän hakkaa sitä kaikin voimin pöytää vasten ja huiskii syntyneitä palasia niin, että ne tippuvat lattialle. (Tämä saa hänet kurkistamaan alaspäin ja kiinnittämään hetkeksi huomion varpaisiinsa.) Seuraavaksi keksi viedään suuhun ja haukataan sitä ikenillä, jolloin karkea pinta saa pojan irvistämään pahasti. Sokerin maistettuaan hän kuitenkin jatkaa tätä toimintaa niin kauan, että keksi vettyy ja alkaa murentua, jolloin a) murunen joutuu lapsen nieluun ja hän alkaa kakoa kuin olisi tukehtumaisillaan tai b) pala kerrallaan putoaa lattialle tai rinnuksille, kunnes hän jäystää enää pelkkää peukaloaan.

Purskahtaessani nauruun poika kääntyy katsomaan minua hölmistyneenä, kunnes lamppu syttyy hänen silmissään ja hänkin vetää kasvonsa ihastuneeseen hymyyn.

Näin yksinkertaista on inhimillinen toiminta. Jokin asia sattuu eteemme ja kiinnittää huomiomme, jolloin alamme tutkailla sitä täsmälleen niillä keinoilla ja siinä järjestyksessä, kuin on tullut tavaksi. Näiden keinojen seuraukset saavat huomiomme kiinnittymään taas seuraaviin asioihin, mutta jäämme kiinni lopulta siihen, mikä tuottaa mielihyvää. Emme vapaaehtoisesti lopeta, ennen kuin toiminnastamme seuraa jotain ikävää tai mielihyvän lähde loppuu.

Sosiaalista toimintaamme taas määrittää ennen kaikkea ympäröivien ihmisten heijastaminen - joko positiivisesti, jolloin vahvistamme toistemme käytöstä tai negatiivisesti, jolloin teemme vastarintaa. Lapsen kautta tämä kaikki tulee ymmärrettäväksi.

Aikuisen perimmäinen ongelma on siinä, että hän kykenee tiedostamaan itsensä. Hän pystyy kuvittelemaan itsensä ulkoa päin ja huomaamaan tekemistensä naurettavuuden, säälittävyyden tai epäloogisuuden. Siksi hän pyrkii kontrolloimaan itseään ja vaikuttamaan mahdollisimman pätevältä, määrätietoiselta, viehättävältä tai milloin miltäkin. Pahimmillaan hän saattaa joutua niin tiukkaan itsetarkkailun kurimukseen, ettei uskalla tehdä eikä sanoa oikein mitään olematta varma, että se on hyväksytyn standardin mukaista. Tästä monet teini-ikäiset ovat oiva esimerkki.

Toisaalta aikuinen pystyy myös hillitsemään itseään kiukunpuuskan tullessa, ennakoimaan asioita ja päättelemään jonkin ratkaisun järkeväksi, vaikkei se tuntuisikaan mukavalta. Ilman persoonallisuuttaan rajoittavia aikuisia ei yhdelläkään lapsella olisi turvallista kasvattajaa.

Mutta monet koomikot ovat oivaltaneet sen, että paljas inhimillisyys on hauskaa. Vai mitä sanotte tästä Chaplinin hitaasti etenevästä makupalasta?