Sanomisen selitys

Ihminen, joka on teinivuosinaan pitänyt säännöllisesti päiväkirjaa, ei voi lakata kokonaan kirjoittamasta. Paremman puutteessa hän häiriköi tuttaviaan pitkillä kirjeillä, sepostaa kouluesseisiin asianvieruksia ja aloittaa keskeneräisiksi tuomittuja kirjaprojekteja. Syy siihen, että ylipäätään lopetin aikanaan päiväkirjan, oli julkisuuden puute. Tajuttuani, ettei päiväkirjan sisältö koskaan kestäisi ulkopuolisen katsetta, tuli totuuden paikka eteen: kirjoittaja kaipaa lukijakuntaa. Ja kun netissä vaeltaa jatkuvasti joukko uutta lukemista kaipaavaa yleisöä, ratkaisu on lopulta väistämätön.

Edellisen lisäksi ongelmani on tähän asti ollut kommentoinnin tarve. Kaikki uutisesta, blogauksesta tai facebook-merkinnästä nousseet ajatukseni pyrkivät näppäimille, vaikka tiedostan, ettei mielipiteeni paljon paina kymmenien kommenttien ketjussa. Ehkäpä täällä saan sanoa sanaseni tyydyttävästi, ilman että asetun jonkin puolesta/vastaan -jatkumon persoonattomaksi osaseksi. Internet-ilmiöt synnyttävät lisää internet-ilmiöitä.

Blogini nimi viittaa taannoisiin päiväkirjoihini. Halusin aina ehdottomasti kirjoittaa puhtaanvalkoisille sivuille, ilman mitään viivoja tai ruudukoita. Silloin teksti saattoi mielentilan mukaan vaihdella kokoa ja rivinväliä, valua ehkä vinoon tai muuttua välillä piirroksiksi. Kieltäydyn asettamasta itselleni mitään agendaa toistaiseksi, ja annan sanojen virrata vapaasti. Blogistan, oletko valmis?