Hypetystä ja höpötystä

Näinä aikoina itse kunkin odotetaan olevan jotain mieltä ilmastonmuutoksesta. Puolensa voi valita sellaisista ryhmittymistä kuin alarmistit ja denialistit, tai halutessaan asettua poliittiseen välimaastoon odottelemaan, mitä valtiovallat asian suhteen päättävät tehdä. Sillä aikaa voi hienoisin syyllisyydentuntein pyöräillä joskus töihin ja laittaa muovipakkauksia kierrätykseen.

Internetin keskustelupalstat täyttyvät toisiaan murjovista väittelijöistä, ja kaikilla on aina viimeisimmät tieteelliset faktat käytettävissään. Se, ettei sopua tai edes yhteisymmärrystä pääse syntymään, johtuu ikävästä väärinkäsityksestä. Tiede kun ei sisällä minkäänlaista eettistä tai poliittista koodia, se on aina vain väline sellaisten toteuttamiseen. Sen avulla ei sinänsä voida vakuuttaa ketään mistään.

Keskustelussa päästäisiin ehkä joskus asiaankin, jos osallistujat ottaisivat reilusti filosofiset ja retoriset keinot käyttöön. Silloin Aatu Alarmisti ilmaisisi huolensa maapallon tilasta, sanoisi että kaikki Luonnosta ottamamme hyöty on riistoa sitä kohtaan, ja hahmottelisi kuvaa Maasta rakastavana ja täydellisenä, kuitenkin herkästi haavoittuvana äitihahmona, jota tämän omat lapset käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Maan puoliso Ilma(sto) rankaisee ihmisiä tästä kovasydämisyydestä kuivuudella, pakkasilla, myrskyillä ja tulvilla.

Daniel Denialisti puolestaan väittäisi Aatun maailmankuvaa sensitiiviseksi, sanoisi että maapallo on iankaikkisen kauan selvinnyt itse omista kylmä- ja lämpökausistaan, ja että ihmisen toiminta on vain hyttysen ininää tämän valtavan kompleksin pinnalla. Lisäksi Daniel ilmaisisi harminsa siitä, että ilmastovouhkaajat häiritsevät jatkuvasti hänen rauhaansa kaikilta suunnilta, syyttävät häntä hänen kulutustavoistaan ja ovat ylipäätään rasittavan tunteella elävää, epärationaalista sakkia.

Aatu tietysti kimmastuisi, sanoisi Danielin osoittavan puheillaan omahyväisyytensä, laiskuutensa ja hedonisminsa ja väittäisi tämän oikeuttavan harhakäsityksillään itsekkään, ahneen elämäntapansa. Daniel kysyisi, mitä hänen elämäntapansa muille kuuluvat, jolloin Aatu vastaisi, että ne kuuluvat tasan kaikille, jotka tällä planeetalla elävät -- ja niin edelleen.

Tästä keskustelusta olisi se hyöty, että A ja D viimein ymmärtäisivät, mikä heitä todella erottaa. Kummankaan intohimot eivät tosiasiassa kohdistu lämpömittareiden lukemiin, satelliittikuviin tai kairausnäytteisiin, jotka ilmastokeskusteluissa usein vilistävät. Aatua yksinkertaisesti tympii Danielin individualistinen maailmankatsomus, jossa niin maapallo kuin sen asujaimetkin saavat jäädä oman onnensa nojaan ja huolehtia itse itsestään. Danielia taas kyrsii Aatun moralistisuus ja suojeluvietti, jota tämä säteilee kaikkialle ympärilleen pitämättä lukua, ovatko suojeltavat itse pyytäneet apua. Hänelle Aatu on yhteisökeskeinen hurskastelija, Aatulle Daniel taas on yksilökeskeinen nilkki.

Kukaan tuskin yllättyy, jos todetaan että Aatu on lisäksi ekstrovertti, humanistisesti suuntautunut akateemikko ja Daniel puolestaan introvertti, luonnontieteellisesti suuntautunut insinööri. Taitava kasvattaja tekisi näistä kahdesta työparin ja antaisi heille tehtävän, jossa tarvitaan molempien erityistaitoja. Näin pukarit huomaisivat, että toisenlaisissakin ihmisissä on puolensa.

Mutta koska tällaista kasvattajaa ei ole, vastuu jää valtiovallan harteille. Se hymisee alarmisteille lupauksia ja pahoitteluja, vaikenee denialisteille mutta antaa näiden jatkaa omia puuhastelujaan. Hiljaa ja vääjäämättä yhteiskunnan ratas kääntyy kohti aikaa, jossa lainsäädäntöä on hieman rukattu vihreämmäksi, pahin ilmastomyrsky laantuu ja Aatut ja Danielit alkavat suuntautua kohti seuraavia haasteita.