Päivän sitaatti

"Uuden herkullisen ruokalajin keksiminen tuottaa ihmiskunnalle suuremman ilon kuin uuden tähden löytyminen."

- Lars Johansson, Saiturin keittiö

Nuivia juttuja

Käyn toisinaan kurkkaamassa, mitä Homma-forumilla tapahtuu. Se on paikka, jossa Jussi Halla-ahon ympärillä pörräävät propellipäät taputtelevat toisiaan selkään, tuijottelevat kottaraisenpönttöön ja nuivivat maahanmuuttokeskustelua. Näin heidän omien sanojensa mukaan.

Suomeksi sanoen kyseessä on nettiyhteisö, jota kirjavuudestaan huolimatta yhdistää yksi tekijä: kyltääntyminen valtamedioissa käytävään maahamuuttokeskusteluun ja siihen liittyvään moraaliseen eetokseen. Toki seassa on niitäkin, jotka ovat aidosti huolestuneita lisääntyvän maahanmuuton negatiivisista vaikutuksista, mutta väitän, että suurta osaa hommalaisista tympii lähinnä tapa, jolla asiasta puhutaan.

Ongelma on sama kuin ilmastokeskustelussakin. On ihmisiä, jotka suhtautuvat asioihin kokonaisvaltaisesti ja tunteella. Sitten on ihmisiä, jotka suhtautuvat asioihin analyyttisemmin ja "kylmemmin". Molemmissa ryhmissä on sekä miehiä että naisia, ja molempiin ryhmiin mahtuu monenlaista moraalia. Kumpikaan ei ole toista parempi tai pahempi, mutta molemmilla on vaikeuksia ymmärtää toisiaan.

Analyyttinen ihminen laskee, ettei hänen ostoskassivalinnallaan ole mitään merkitystä ilmastonmuutoksen kannalta. Tunneihminen puolestaan käyttää aina kangaskassia ihan vain siksi, että tuntisi tekevänsä jotain ilmaston puolesta. Pahimmassa tapauksessa molemmat lisäksi halveksivat toisiaan.

Niinpä maahanmuuttokriittinen laskee, että ei-työperäisestä maahanmuutosta aiheutuu ongelmia ja kustannuksia vastaanottavalle maalle. Maahanmuuttomyönteinen puolestaan kääntää maahanmuuton seuraukset positiivisiksi ja rikastuttaviksi, koska pakolaisten vastaanottaminen tuntuu hyvältä ja oikealta.

Ja käänteisesti: Kun joku arvostelee maahanmuuttopolitiikkaa ja esittää kritiikilleen loogisia perusteluita, analyyttinen ihminen nyökkäilee hyväksyvästi - riippumatta siitä, mitä mieltä itse asiasta on. Tunneihminen sen sijaan kiivastuu ja loukkaantuu pakolaisten puolesta, väittää arvostelijaa rasistiksi ja kieltäytyy kuuntelemasta tämän perusteluita. Näin keskustelu tyrehtyy heti alkuunsa, koska toisen mielestä kyseessä on asia muiden joukossa, toisen mielestä taas paha asia, joka täytyy torjua.

Yksi torjumisen muoto on irtisanoutuminen. Tähän erikoiseen termiin törmää usein mediamaailmassa, ja se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin rituaalinen puhdistautuminen pahana pidetystä asiasta. Nykyisellä paavilla esimerkiksi tuskin on mitään tekemistä katolisen kirkon menneiden rikosten kanssa, mutta silti hänen on irtisanouduttava noitavainoista, antisemitismistä ja milloin mistäkin - osoittaakseen olevansa oikealla puolella. Analyyttisen ihmisen on vaikea käsittää tällaista, koska paavin moraalisen kannanhan näkee hänen nykyisistä edesottamuksistaan.

Tunneihmisen puolestaan lienee vaikea käsittää, miksi joku tykkää lukea "rasistisia" kannanottoja olematta itse rasisti. Analyytikon mielenlaatu erottelee toisistaan kirjoituksen ja sen tekijän, tekstin sisällön ja tyylin sekä saman tekijän eri kirjoitukset. Niinpä hän voi lukea mielellään Halla-ahon kannanottoja ainoastaan niiden sisäisen logiikan ja purevuuden vuoksi. Hän voi myös ohittaa mielestään mauttomat ylilyönnit ja nauttia taas seuraavasta laadukkaasta tekstistä. Hän ei koe tarvetta irtisanoutua "halla-aholaisuudesta", ennen kuin tämä on tuottanut liian monta pettymystä.

Mutta entä se maahanmuutto? Asiaa voisi tarkastella vaikkapa maahanmuuttajan itsensä kannalta. Jos hädänalainen ihminen saadaan integroitua rauhalliseen yhteiskuntaan niin, että hän kykenee osallistumaan sen elämään normaalisti ja löytämään oman paikkansa, on se kohtuullisen investoinnin arvoista. Mutta jos tulija jää ainaiseen välitilaan yhteisön ulkopuolelle, eristäytyy omaan etniseen ryhmäänsä ja alkaa tuntea vihaa valtaväestöä kohtaan, jotain on pahasti pielessä.

Maahantulijalle uusi elämäntilanne on aina kriisi. Outoon maahan ja kulttuuriin sopeutuminen ei ole helppoa, varsinkaan jos vaikeita kokemuksia on myös takana päin. Maahanmuuttopolitiikan pitäisi ottaa tämä lähtökohdaksi ja sitoutua siihen, että jokaista autetaan kunnolla alkuun. Elleivät resurssit riitä, maahanmuuttoa on vähennettävä. Mieluummin vähän ja laadukkaasti kuin paljon ja hutiloiden.

Isku vasten kasvoja

HS:n mukaan täydellisen kauniille naisen kasvoille on laskettu mitat. Ei muuta kuin kuvaa ottamaan ja mittailemaan. Lopputulos oli järkyttävä: Silmien ja suun etäisyys oli minulla muutaman prosentin liian pitkä ja silmien väli liian lyhyt. Vähän sentään lohdutti tieto, että Angelina Joliekin on nyt tuomittu pitkulanaamaksi, eikä se hänen uraansa silti ole haitannut.

Tulipa sentään miehen kanssa otettua toisistamme kelvolliset kasvokuvat. Lähdimme niiden kanssa seikkailemaan Face Researchin sivuille, missä saattoikin kokeilla kaikenlaista jännää. Teimme toisistamme keskivertonaaman, annoimme ohjelman veikata minkä näköinen lapsemme voisi olla, kokeilimme miltä näyttäisimme aasialaisena, afrikkalaisena tai nykyistä keskiverrompana eli kauniimpana. Hirviökuviakin sai omista kasvoistaan väännettyä.

Internetin ihmemaa on auki joulunakin.

Akateemista narinaa

Juhlistan lauantai-iltaa kaivelemalla taannoisia kirjallisuuden luentomateriaaleja. Yliopisto (jonka rajoitan tässä humanistisiin tieteisiin, koska sen ainoastaan tunnen) on outo maailma, jonka asukkeja reealimaailman logiikka koskee vain paikoitellen. Tämän tietää siitä, että jos menee esittämään edellisen väitteen vaikka filosofian opiskelijalle, tämä kyseenalaistaa heti "reaalimaailman" käsitteen. Hän ei siis toimi niin kuin tavalliset kunnon ihmiset, jotka loukkaantuisivat moisesta väitteestä ja sanoisivat vastaan. Sen sijaan hän ottaa mainitsemasi sanan ja alkaa pyöritellä sitä, aivan kuin ei ymmärtäisi, mitä sillä tarkoitit.

Kirjallisuuden puolella tällainen käyttäytyminen on virittynyt huippuunsa. Kirjallisuuden tutkijan ensimmäinen tehtävä on heittäytyä täysin ymmärtämättömäksi lukemansa kirjan merkitykselle, kieltää että sen tekijällä olisi koskaan ollut mitään valtaa teoksen sisältöön ja olettaa kirjan sanat symbolitasolla eläväksi merkkikonstruktioksi, joka viittailee itseensä, kaikkeen muuhun kirjallisuuteen ja kulttuurin tuotteisiin, mutta ei koskaan todelliseen maailmaan. Tästä keskustelu sitten lähtee käyntiin.

Toki kirjallisuudentutkimuksestakin löytyy myös selväjärkistä ja kiinnostavaa tekstiä, mutta sitä saa jonkin verran etsiä. Senpä vuoksi ajattelin kokeilla nyt sellaista, että poimin muutamia herkullisimpia kohtia materiaalistani ja pyrin suomentamaan ne arkijärkeen käyviksi. Saa nähdä, miten käy.

"-- persoonallisuuden kehityksen kannalta ratkaisevaa on toiminnassa tapahtuva kulttuurin, inhimillisen perinnön haltuunotto."

Suomennos: Ihminen kehittyy, kun hän tekee niin kuin muutkin ihmiset.

"-- yksilöllistä tietoisuutta ei voida määrittää empiirisin keinoin, koska se on välitöntä ja henkilökohtaista eikä kollektiivista tietoisuutta"

Suomennos: Ihmisen ajatuksia eivät muut voi tietää, koska ne ovat hänen omiaan.

"Strukturalismin perusidea äärimmilleen yksinkertaistettuna on, että ilmiö saa merkityksensä suhteestaan toisiin ilmiöihin, osana kokonaisuudesta ja dynaamisessa vuorovaikutuksessa sekä tämän kokonaisuuden että sen muiden osien kanssa."

Suomennos: Strukturalismi tarkoittaa suunnilleen sitä, että kaikki asiat liittyvät toisiina.

Selattuani jo aikamoisen kasan tekstiä läpi luovutan ja jätän kirjallisuudentutkimuksen pyörimään omassa piirissään. Materiaalissa olisi kyllä ollut paljon hauskempia ja vaikeaselkoisempiakin lauseita, mutta niitä ei kyennyt kääntämään arkikielelle. Eipä tietenkään - eihän kirjallisuudentutkimuksessa puhuta arkielämässä olemassa olevista asioista, vaan sellaisista, jotka ovat olemassa vain sen omassa maailmassa. Unohdin alussa esittämäni väitteen ja päädyin loogiseen umpikujaan.

Tämän älyllisen ponnistuksen päälle on hyvä mennä nukkumaan. Lainaan lopuksi vielä Terry Eagletonia, joka virittelee ymmärryksen siltaa tämän ja kirjallisuudentutkimuksen maailmoiden välille. Hän kertoo, miten toisensa poissulkevien teorioiden ja tutkimusmetodien viidakossa rämpivät tutkijat päätyvät usein toimimaan:

"Monet kirjallisuudentutkijat inhoavat koko metodia koskevaa ajatusta ja työskentelevät mieluummin päähänpälkähdyksien ja aavistuksien, intuition ja äkillisten havaintojen avulla. Lienee onnekasta, että tämä työskentelytapa ei ole vielä levinnyt lääketieteeseen tai ilmailuteknologiaan." 

Lienee kuitenkin onnekasta myös se, ettei lääketieteen ja ilmailuteknologian työskentelytapa ole levinnyt kirjallisuuteen.

Hauskuuden anatomia

Puolivuotias poikani tuottaa minulle loputtomasti hupia. Syynä on hänen paljas inhimillisyytensä, josta aikuinen voi tunnistaa itsensä laimentamattomana versiona.

En ihmettele enää aamuista pahantuulisuuttani, kun olen tarpeeksi monta kertaa nostanut sängystä peikkomaisen, kurttukulmaisen otuksen, jolle mikään ei tunnu kelpaavan. En ihmettele hajamielisyyttäni, kun olen syöttänyt transsinomaisesti kattoon toljottavaa lasta, joka ottaa ruuan konemaisesti suuhunsa ja nielaisee, jos sattuu muistamaan. En ihmettele uteliaisuuttani, kun joudun valon nopeudella raivaamaan kielletyistä esineistä jokaisen paikan, mihin poika saattaisi ulottua.

Kaikkein hauskinta on se vilpitön keskittyminen ja järkähtämätön arvokkuus, jolla lapsi heittäytyy kaikkeen tekemäänsä. Antaessani pojan käteen vaikkapa keksin tämä alkaa viipymättä ja tottuneesti suorittaa tuttua testisarjaa: Hän katsoo keksiä ja pyörittelee sitä käsissään sekä raaputtaa etusormella sen pintaa. Sitten hän hakkaa sitä kaikin voimin pöytää vasten ja huiskii syntyneitä palasia niin, että ne tippuvat lattialle. (Tämä saa hänet kurkistamaan alaspäin ja kiinnittämään hetkeksi huomion varpaisiinsa.) Seuraavaksi keksi viedään suuhun ja haukataan sitä ikenillä, jolloin karkea pinta saa pojan irvistämään pahasti. Sokerin maistettuaan hän kuitenkin jatkaa tätä toimintaa niin kauan, että keksi vettyy ja alkaa murentua, jolloin a) murunen joutuu lapsen nieluun ja hän alkaa kakoa kuin olisi tukehtumaisillaan tai b) pala kerrallaan putoaa lattialle tai rinnuksille, kunnes hän jäystää enää pelkkää peukaloaan.

Purskahtaessani nauruun poika kääntyy katsomaan minua hölmistyneenä, kunnes lamppu syttyy hänen silmissään ja hänkin vetää kasvonsa ihastuneeseen hymyyn.

Näin yksinkertaista on inhimillinen toiminta. Jokin asia sattuu eteemme ja kiinnittää huomiomme, jolloin alamme tutkailla sitä täsmälleen niillä keinoilla ja siinä järjestyksessä, kuin on tullut tavaksi. Näiden keinojen seuraukset saavat huomiomme kiinnittymään taas seuraaviin asioihin, mutta jäämme kiinni lopulta siihen, mikä tuottaa mielihyvää. Emme vapaaehtoisesti lopeta, ennen kuin toiminnastamme seuraa jotain ikävää tai mielihyvän lähde loppuu.

Sosiaalista toimintaamme taas määrittää ennen kaikkea ympäröivien ihmisten heijastaminen - joko positiivisesti, jolloin vahvistamme toistemme käytöstä tai negatiivisesti, jolloin teemme vastarintaa. Lapsen kautta tämä kaikki tulee ymmärrettäväksi.

Aikuisen perimmäinen ongelma on siinä, että hän kykenee tiedostamaan itsensä. Hän pystyy kuvittelemaan itsensä ulkoa päin ja huomaamaan tekemistensä naurettavuuden, säälittävyyden tai epäloogisuuden. Siksi hän pyrkii kontrolloimaan itseään ja vaikuttamaan mahdollisimman pätevältä, määrätietoiselta, viehättävältä tai milloin miltäkin. Pahimmillaan hän saattaa joutua niin tiukkaan itsetarkkailun kurimukseen, ettei uskalla tehdä eikä sanoa oikein mitään olematta varma, että se on hyväksytyn standardin mukaista. Tästä monet teini-ikäiset ovat oiva esimerkki.

Toisaalta aikuinen pystyy myös hillitsemään itseään kiukunpuuskan tullessa, ennakoimaan asioita ja päättelemään jonkin ratkaisun järkeväksi, vaikkei se tuntuisikaan mukavalta. Ilman persoonallisuuttaan rajoittavia aikuisia ei yhdelläkään lapsella olisi turvallista kasvattajaa.

Mutta monet koomikot ovat oivaltaneet sen, että paljas inhimillisyys on hauskaa. Vai mitä sanotte tästä Chaplinin hitaasti etenevästä makupalasta?

Hypetystä ja höpötystä

Näinä aikoina itse kunkin odotetaan olevan jotain mieltä ilmastonmuutoksesta. Puolensa voi valita sellaisista ryhmittymistä kuin alarmistit ja denialistit, tai halutessaan asettua poliittiseen välimaastoon odottelemaan, mitä valtiovallat asian suhteen päättävät tehdä. Sillä aikaa voi hienoisin syyllisyydentuntein pyöräillä joskus töihin ja laittaa muovipakkauksia kierrätykseen.

Internetin keskustelupalstat täyttyvät toisiaan murjovista väittelijöistä, ja kaikilla on aina viimeisimmät tieteelliset faktat käytettävissään. Se, ettei sopua tai edes yhteisymmärrystä pääse syntymään, johtuu ikävästä väärinkäsityksestä. Tiede kun ei sisällä minkäänlaista eettistä tai poliittista koodia, se on aina vain väline sellaisten toteuttamiseen. Sen avulla ei sinänsä voida vakuuttaa ketään mistään.

Keskustelussa päästäisiin ehkä joskus asiaankin, jos osallistujat ottaisivat reilusti filosofiset ja retoriset keinot käyttöön. Silloin Aatu Alarmisti ilmaisisi huolensa maapallon tilasta, sanoisi että kaikki Luonnosta ottamamme hyöty on riistoa sitä kohtaan, ja hahmottelisi kuvaa Maasta rakastavana ja täydellisenä, kuitenkin herkästi haavoittuvana äitihahmona, jota tämän omat lapset käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Maan puoliso Ilma(sto) rankaisee ihmisiä tästä kovasydämisyydestä kuivuudella, pakkasilla, myrskyillä ja tulvilla.

Daniel Denialisti puolestaan väittäisi Aatun maailmankuvaa sensitiiviseksi, sanoisi että maapallo on iankaikkisen kauan selvinnyt itse omista kylmä- ja lämpökausistaan, ja että ihmisen toiminta on vain hyttysen ininää tämän valtavan kompleksin pinnalla. Lisäksi Daniel ilmaisisi harminsa siitä, että ilmastovouhkaajat häiritsevät jatkuvasti hänen rauhaansa kaikilta suunnilta, syyttävät häntä hänen kulutustavoistaan ja ovat ylipäätään rasittavan tunteella elävää, epärationaalista sakkia.

Aatu tietysti kimmastuisi, sanoisi Danielin osoittavan puheillaan omahyväisyytensä, laiskuutensa ja hedonisminsa ja väittäisi tämän oikeuttavan harhakäsityksillään itsekkään, ahneen elämäntapansa. Daniel kysyisi, mitä hänen elämäntapansa muille kuuluvat, jolloin Aatu vastaisi, että ne kuuluvat tasan kaikille, jotka tällä planeetalla elävät -- ja niin edelleen.

Tästä keskustelusta olisi se hyöty, että A ja D viimein ymmärtäisivät, mikä heitä todella erottaa. Kummankaan intohimot eivät tosiasiassa kohdistu lämpömittareiden lukemiin, satelliittikuviin tai kairausnäytteisiin, jotka ilmastokeskusteluissa usein vilistävät. Aatua yksinkertaisesti tympii Danielin individualistinen maailmankatsomus, jossa niin maapallo kuin sen asujaimetkin saavat jäädä oman onnensa nojaan ja huolehtia itse itsestään. Danielia taas kyrsii Aatun moralistisuus ja suojeluvietti, jota tämä säteilee kaikkialle ympärilleen pitämättä lukua, ovatko suojeltavat itse pyytäneet apua. Hänelle Aatu on yhteisökeskeinen hurskastelija, Aatulle Daniel taas on yksilökeskeinen nilkki.

Kukaan tuskin yllättyy, jos todetaan että Aatu on lisäksi ekstrovertti, humanistisesti suuntautunut akateemikko ja Daniel puolestaan introvertti, luonnontieteellisesti suuntautunut insinööri. Taitava kasvattaja tekisi näistä kahdesta työparin ja antaisi heille tehtävän, jossa tarvitaan molempien erityistaitoja. Näin pukarit huomaisivat, että toisenlaisissakin ihmisissä on puolensa.

Mutta koska tällaista kasvattajaa ei ole, vastuu jää valtiovallan harteille. Se hymisee alarmisteille lupauksia ja pahoitteluja, vaikenee denialisteille mutta antaa näiden jatkaa omia puuhastelujaan. Hiljaa ja vääjäämättä yhteiskunnan ratas kääntyy kohti aikaa, jossa lainsäädäntöä on hieman rukattu vihreämmäksi, pahin ilmastomyrsky laantuu ja Aatut ja Danielit alkavat suuntautua kohti seuraavia haasteita.

Sanomisen selitys

Ihminen, joka on teinivuosinaan pitänyt säännöllisesti päiväkirjaa, ei voi lakata kokonaan kirjoittamasta. Paremman puutteessa hän häiriköi tuttaviaan pitkillä kirjeillä, sepostaa kouluesseisiin asianvieruksia ja aloittaa keskeneräisiksi tuomittuja kirjaprojekteja. Syy siihen, että ylipäätään lopetin aikanaan päiväkirjan, oli julkisuuden puute. Tajuttuani, ettei päiväkirjan sisältö koskaan kestäisi ulkopuolisen katsetta, tuli totuuden paikka eteen: kirjoittaja kaipaa lukijakuntaa. Ja kun netissä vaeltaa jatkuvasti joukko uutta lukemista kaipaavaa yleisöä, ratkaisu on lopulta väistämätön.

Edellisen lisäksi ongelmani on tähän asti ollut kommentoinnin tarve. Kaikki uutisesta, blogauksesta tai facebook-merkinnästä nousseet ajatukseni pyrkivät näppäimille, vaikka tiedostan, ettei mielipiteeni paljon paina kymmenien kommenttien ketjussa. Ehkäpä täällä saan sanoa sanaseni tyydyttävästi, ilman että asetun jonkin puolesta/vastaan -jatkumon persoonattomaksi osaseksi. Internet-ilmiöt synnyttävät lisää internet-ilmiöitä.

Blogini nimi viittaa taannoisiin päiväkirjoihini. Halusin aina ehdottomasti kirjoittaa puhtaanvalkoisille sivuille, ilman mitään viivoja tai ruudukoita. Silloin teksti saattoi mielentilan mukaan vaihdella kokoa ja rivinväliä, valua ehkä vinoon tai muuttua välillä piirroksiksi. Kieltäydyn asettamasta itselleni mitään agendaa toistaiseksi, ja annan sanojen virrata vapaasti. Blogistan, oletko valmis?