Kumma, etten mitään muuta niin kaipaa
nyt kuin talvea.
Heleää pakkasilmaa, hämäryyttä,
lumipyryä. Harmaita ja murrettuja sävyjä, muodottomuudesta esiin
hahmottuvia yksityiskohtia, hiljaisuutta.
Tuntui niin hyvältä tänään
automatkalla nähdä tienvarren värejä: ruskeaan murtuvia vihreitä,
keltaista, oranssia. Jotenkin niin pitkään on kaiken peittävä
vihreys tukahduttanut ajatuksia, kesä joka ei kuitenkaan ole kesää.
Vihreydessä kaikki tulee niin iholle, pitäisi elää hetkessä ja
toimia, olla yhteydessä maahan.
Nyt elämä alkaa hellittää otettaan.
Maailma etääntyy, kaukaisuus näkyy, ajatukset kasvavat.
Kuinka herkkä ja riipaiseva voikaan
olla alkutalvi. Verenpunaiset marjat pihlajan oksilla ja muutama
vaitelias lintu; vihreät puolukanvarvut lumituprahduksen alla;
puiden kaarna huurteen peitossa; taivaalla kaistale kaamokseen
taittuvaa sinistä. Ojassa tumma vesi virtaa hiljakseen lumihyhmän
keskellä, ja merenrannalle kasaantuu helisevää jäänsirua. On
hyvä hengittää, ihminen vieressä tuntuu lämpimältä, talojen
ikkunat kutsuvat.
Koskaan ennen en ole näin tuntenut,
mutta odotus on lähes hengästyttävää. Mitä vielä löydänkään?
Tekstit
