Yksityisyys - mitä se on?

Googlen kamera-autot ovat aiheuttaneet hienoista kohua nyt, kun kuvat on saatu julkistettua. Minä tyhmä kuvittelin, että kyseessä on mahtava digitaalisen tiedon laajennos, kun pääsen nojatuolimatkalle mihin tahansa maailmaan ja voin vertailla vaikka kreikkalaisia tienvieruspusikoita suomalaisiin. Sainkin kuulla, että kyseessä on törkeä yksityisyydensuojan loukkaus, joka vie meitä yhä lähemmäksi isoveljen valvomaa elämää.

Toisin sanoen kuvien avulla kuka tahansa saa tietää, miltä jonkun talo näyttää tielle päin, mitä tavaroita siinä kenties on pihassa ja millaiset verhot ikkunoissa. Joku voi jopa näkyä pihamaallaan henkilökohtaisesti, kasvot tosin sumennettuina, ja katunäkymissä ihmisiä tietysti vilisee runsaamminkin.

Vaikka miten päin ajattelen, en ymmärrä miten tilanne eroaa siitä, että kuka tahansa ajelisi talon ohitse ja katselisi kaikkea tätä omin silmin. Paitsi että silloin myös kasvot näkyisivät.

Kaikki uusi aiheuttaa yleensä vastusreaktion ja valittelua siitä, miten maailma on menossa huonompaan suuntaan. Mutta jos väitetään, että ihmisten yksityisyys alkaisi olla jotenkin huonommalla tolalla kuin ennen, rohkenen olla eri mieltä. Vain vähän vanhemmassa ja maalaisemmassa Suomessa ihmisten yksityisasioista tiesivät yleensä myös sukulaiset ja kylänmiehet, eikä ollut mitenkään kummallista, että naapurin äijä tuli koputtamatta ovesta sisään, istui rahille seinän viereen ja katseli siitä talon elämää.

Ihmisillä oli myös tapana puhua toisistaan ja arvioida näiden toimintaa. Pekkaloiden lapsikatraan resuisuutta päiviteltiin, Kivisen Matin alkoholisoitumista seurattiin,  Lampelan Väinön uravalintaa ihmeteltiin ja Pikku-Mirjan ja Lammas-Matin seurustelusta juoruttiin. Kaupungistuneessa nyky-Suomessa naapureista ei tiedetä juuri mitään, ja sukulaisistakin pysyteltäisiin mieluiten erossa. Seurailu- ja juoruilutarpeet on ulkoistettu tv-ohjelmiin, joista voi valita itselleen kiinnostavimmat sosiaaliset ympyrät.

Jos siitäkin huolimatta yhteydet ulkomaailmaan alkavat ahdistaa, kuka tahansa voi aivan hyvin heittää kännykkänsä metsään, lähteä matkoille ja hukata passinsa. Sen jälkeen kukaan ei vain enää puolusta häntä eikä kerro ilkeille viranomaisille, että tämä henkilö on täysin kunniallinen Suomen kansalainen. Yhteisöön kuulumisessa ja tietojen jakamisessa on hyvätkin puolensa.

Yksi paikka, missä yksityisyydestä halutaan pitää kaikin voimin kiinni, on (paradoksaalisesti) julkinen terveydenhuolto. Paikkakunnalta ja laitoksesta toiseen siirtyessä on varmaa, ettei uusilla lääkäreillä ole mitään taustatietoa potilaastaan, tälle tehdyistä toimenpiteistä tai annetuista lääkityksistä. Kaikki on muistettava itse, ja kun maallikko yrittää asioitaan selittää, jotain tärkeää jää luultavasti sanomatta. Toisinaan tulee mieleen, että yksityisyydensuojan varjolla peitellään sitä tosiasiaa, ettei ole saatu aikaiseksi toimivaa ja reaaliajassa päivittyvää kansalaisten terveystietokantaa.

Sitten sanotaan, että moinen olisi hirvittävän altis hakkeroinnille ja väärinkäytöksille. Paljon mahdollista, vaikken ymmärräkään, mitä pahaa joku voisi tehdä minun terveystiedoillani. Hoidan sentään pankkiasianikin verkossa, eikä mitään hämärää ole vielä tapahtunut.

Lopulta kysymys on siitä, arvelenko tietojani käytettävän hyviin vai pahoihin tarkoituksiin. Uskon, että jos joku haluaa tehdä minulle ilkeyttä, hän kyllä löytää keinot siihen joka tapauksessa. Mieluiten investoin vähän yksityisyyttäni siihen, että olen helpommin lähestyttävissä ja autettavissa, ja mukana yhteiskunnan menossa.

Taidetta koirankakasta

Tänään lehdessä oli havaittavissa tyypillistä kulttuuri-ihmisen marinaa. Teatteri Rion taiteellinen johtaja Mika Nuojua lausui seuraavasti: "En tiedä, käydäänkö Oulussa loppujen lopuksi kulttuurikeskustelua teatterista. Tuntuu koirankakat, katujen auraus ja hiekoitus olevan mielenkiintoisempaa kuin minkälaista teatteria meille tarjotaan täällä."

En kiellä, etteikö olisi olemassa jonkin verran rajoittuneita ihmisiä, joille koirankakat tuntuvat olevan maailman suurin ongelma. Mutta yhtä rajoittunut on myös ihminen, jonka mielestä mikään muu ei ole tärkeää kuin teatteri, ja jonka mielestä kulttuuritarjonta ajaa tärkeydessä kauas käytännön asioiden edelle.

Jälleen pitäisi vastapuolet saattaa yhteen, antaa heille jokin yhteinen projekti ja tutustuttaa tällä tavoin paremmin toisiinsa. Esimerkiksi teatteri-ihmiset ja koirankakanvihaajat voisivat yhdessä toteuttaa taiteellisen spektaakkelin, jonka tavoitteena olisi valistaa ihmisiä oikeasta koiranulkoilutuskäytöksestä.

Asiaan perehtyneet voisivat ilmaista teatterilaisille syvimmät inhon tunteensa koirankakkaa kohtaan, valittaa kaikki valituksensa vastuuttomista koiranomistajista ja kertoa, millaisia terveysvaikutuksia heidän huolettomuudestaan saattaa koitua. Tämän jälkeen ohjaaja ja käsikirjoittaja vetäytyisivät luomistyöhön, toisivat ehdotuksensa yhteisen pöydän ääreen ja alkaisivat koirankakanvihaajien kanssa tehdä käytännön suunnitelmia.

Lopputulos olisi varmasti unohtumaton. Keskustori täynnä koirankakkaa, jossa näyttelijät piehtaroivat makaaberin hurmoksen kourissa. Tunnollinen kakannoukkija, jonka ponnistelut valuvat hukkaan jätteen levitessä yhä toivottomampiin mittoihin. Suuria tunteenpurkauksia, patojen murtumista, tragiikkaa. Viattomia lapsia popsimassa koirankakkaa (tietenkin suklaasta tehtyä). Väentungosta, ihmettelyä, järkytystä, pahoinvointia. Laajaa kansalaiskeskustelua.

Kaikki taiteen vaatimukset on täytetty. Kaikki koirankakkavalistajien toiveet on täytetty. Kukaan ei enää voi jättää lemmikkinsä jätöstä maahan muistamatta taannoista näytöstä. Teatterit täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat järkyttyä yhä uudestaan. Kaupungista kirjoitetaan juttuja kotimaassa ja ulkomailla, ja vähitellen vuosittaiset koirankakkafestivaalit alkavat saada yhä kasvavan kansainvälisen vierasjoukon.

Kyse on pelkästään asenteesta.